TUHOTTIIN JALKAPALLO ja PALJON MUUTAKIN!

 

Hyvää kannattaa odotta vai kannattaako? Jotkut rakennelmat kuvaava armottoman asiallisesti kehityksen päinvastaista suuntaa. Tämä edesmennyt katsomo näki ja kantoi katsojien riemun hetket, kun uusikaupunkilaiset jalkapalloilijat löivät suuren ja matava TPS Suomen Cupissa.

Jalkapalloa kykenee harrastamaan lähes jokainen ikään, kuntoon ja varallisuuteen katsomatta. Kyseessä on viihteellinen laji, joka kerää mukavasti myös katsojia. Siksipä lajilla on myös, pelikentän ulkopuolisia, sosiaalisia vaikutuksia. Uudessakaupungissa aikoinaan katsomo pullisteli yleisöä niiltä osin, kun katsomo oli toimiva. Siitä näet puuttui pari nelimetristä lankkua ja muutama naulakin törrötti niin, ettei niiden kohdalla voinut istua housuja/hametta/burkaa repimättä. Kun ongelmista tuli ilmoitettua kentän ylläpitäjälle Uudenkaupungin kaupungille, sai sieltä vastauksen: Ota vasara ja lyö naulat alas, ei pidä olla noin uusavuton! Kun kysyi puuttuvien lankkujen perään, että tuonko nekin tullessani, kuului puhelimesta enää: Tuut, tuut, tuut.. Muutama vuosi lurahti ja lankut saatiin paikalleen ja jalkapallokentän katsomo pullisteli väkeä koko kapasiteetillaan.

Aikoinaan jalkapallo keräsi Uudessakaupungissa väkeä kentälle ynnä katsomoihin. Divisioonatasolla pelasivat FC Unot ja Roima, sittemmin UPK. Parhaiten täkäläisestä jalkapallon suosiosta kertoo, tuolloin pyörinyt Vakka-liiga. Liigassa pelasi toistakymmentä täyskokoista joukkuetta, joiden kaikki kaikkia vastaan- sarja päättyi loppuotteluun Pietolan kentällä, jota pidettiin yhtenä Lounais-Suomen parhaihin lukeutuvista ruohokentistä. Vakka-liigan loppuottelu oli suuri tapahtuma Uudessakaupungissa. Viikon puheenaiheena se sai lopputulospovaamiset ja keskustelut heräämään urheilupiireissä ja keräsi Pietolan kentänlaidalle satoja omaa joukkuettaan villisti kannustaneita katsojia. Tuon ajan jalkapalloharrastuksen voimallisuudesta kertoo sekin, että junnuturnauksia pelattiin aina Hippoksen viheriöllä saakka. Peliä ei haitannut vaikka toisessa päässä kenttää oli vettä ja ensimmäisessä päädyssä käärmeitä. 


 Jalkapalloa harrasti sadat aikuiset sekä sadat nuoret ja laspset, katsomossa siitä nauttivat miltei vauvat ja jopa harmaa hapset. Samaan aikaan pesäpalloa pelattiin maakuntasarjassa, ja pesiskoulut pullistelivat lapsia, jääkiekkojoukkueemme nousi metsikseen ja junioreita riitti joka ikäluokkaan, ringette ja koripallomme taisteli valtakunnan mestaruudesta, sadat kaiken ikäiset yleisurheilijat nauttivat uudesta Sorvakon kentästä, kaupungissa asusteli 18 000 uusikaupunkilaista, Merefestit nousi yhdeksi maakunnan merkittävimmistä tapahtumista, telakka heräsi uudelleen henkiin, Kalaset ja Vahterus jne. aloittivat kasvunsa, meillä oli jopa oma yksityinen, hyvin toimitettu, joka kotiin kannettu lehti. Olimme kaikilla mittareilla, ailahtelevasti työllistäväksi muuttuneesta autotehtaasta huolimatta, Suomen positiivisimpia kaupunkeja, joka selvitti ikävät, jopa mahdottomalta näyttäneet haasteet yhteistyöllä. Kaupungissamme ruokittiin innovaatiota, oli nuorisopajoja, joista ponnistettiin jopa mediakentän huipulle, täällä suunniteltiin korttelikouluja, kaupungissa toimi peräti ideoitsijoiden ryhmä jne. Uusikaupunki oli innovaatioiden, uudistusten ja rohkean yhteistyön paikkakunta, jossa viihdyttiin.

Mutta kuinka sitten kävi? Jokin muuttui totaalisesti: Kun muualle Suomeen rakennettiin tuhat tekonurmea, meillä säästettiin eikä tullut tekonurmea ja laji hiipui. Säästöperustein torpattiin jopa monitoimihalli, kun niitä hieman myöhemmin nousi lähes kaikkiin naapurikuntiin. Pesäpallo hiipui, kymmenet junioriuimarit hävisivät uimahallista. Kun poliitikot käsittelivät monitoimihallia ja tekonurmea, voitti taantumuksen ääni: Mikä vika on nykyajan nuorissa, kun me oltiin nuoria ja aika kävi pitkäksi, laitettiin pellolle kaksi heinäseivästä niiden väliin kalaverkko ja ryhdyttiin pelaamaan lentopalloa. Jossain vaiheessa tämä ajatussuunta valtasi koko kaupungin ja meille kävi kuten Pietolan jalkapallokentän katsomolle, se ei enää koskaan täyttynyt jokaista 74 katsojapaikkaa myöden vaan lahosi ja lopulta katosi ajan hautaan, kuten kaupunkimme kaikki innovatiivisuus, rohkeus ja kehittämisen takana ollut yhteistyöhenki. Ei siis ihme, jos joku kysyy, mihin me enää tarvitsemme tekonurmea, kun nuoret ja lapsiperheet muuttavat pois, jos vain saavat asuntonsa myytyä?

Tekonurmicase kuvaa hyvin kaupunkiamme, silloin kun se oli edullinen ja ajankohtainen, taantumukselliset vastustivat sitä. Muistutan, että aikoinaan kentän hinta oli 240 000 euroa ja osan tuosta summasta olisi kustantanut Suomen Palloliitto ja osan paikalliset yritykset - toteutus olisi ollut edullinen ja olisimme olleet tuolloin kehityksessä lähes muiden saman kokoisten kaupunkien tasolla kilpailemassa uusista asukkaista. Nyt joku toteaa kaupungin ikäjakaumaan vedoten, että turha tänne on enää tekonurmea tehdä, kun mahdolliset käyttäjät on päätöksillä häädetty pois ja jos jotain järkevää ja turvallisesti tulevaisuuteen liittyvään investoidaan, on se hautausmaan laajennus. Mikäli voimme jotain oppia menneestä, niin selkeät faktat todistavat: Kukaan ei muuta kaupunkiin, joka säästöihin vedoten tarjoaa ankeaksi kaiken muuttuva nykypäivää, vedoten parempaan tulevaisuuteen. Tuollainen yhtälö vaan ei toimi, sen jos minkä on Uusikaupunki todistanut - väkilukumme on romahtanut reilusta 18 000 asukkaasta alle 15 000 asukkaan määrään.

Kun meillä on vallalla ajatus, sitä tikulla silmään, kuka vanhoja muistaa, niin Winston Kirkkomäki totesi joskus: Hän joka ei tunne historiaa, ei osaa rakentaa tulevaisuutta. Uudenkaupungin kohdalla menestys on antanut odottaa, koska päättäjät ovat menettäneet uskonsa hyvään tulevaisuuteen. Ja tämähän käytännössä tarkoittaa, että he ovat menettäneet uskonsa itseensä, sillä hehän tätä kaupunkia eteen/taaksepäin ohjaavat. He eivät noudata edes omia päätöksiään, pykälien viilaus ja iloinen yhdessäolo, ilmaisine illallisineen, jyrää äärettömän tylysti tavallisen kaupunkilaisen edun yli ja saa hänet haluamaan täältä pois. Päätöksissä apatiaa kylvävät päättäjät voisivat ottaa mallia Korihaista, joka oli pessimistien ilkeän moukaroinnin sekä yleisen valtakunnallisen ivan ja ilkkumisen kohteena, jopa jotkut omat pistivät kapuloita kehityksen rattaisiin. Tekijäihmiset toteuttivat kaupunkilaisten toiveet ja rakensivat, tiedolla, taidolla, tarkalla taloudenpidolla ja varmaan vähän tuurillakin joukkueen, joka pelaa ylemmässä loppusarjassa ja kaataa yliylpeät pääkaupunkilaiset rahalla elvistelijät parin viikon välein. Etukäteen murehtimalla ja itkemällä ei ole ikinä estetty yhtään vastoinkäymistä, päin vastoin piruja manaamalla niitä hyppii joka nurkasta sabotoimaan kaikkea hyvää. Jos homma kuitenkin on mennyt ahterilleen, vasta silloin on paikallaan ottaa oppia virheistä ja toivoa ettei epäonnistumisen syyt löydy juuri näistä iki-itkijöistä. Myös Wintterin mollaamisen, joka ei edistä mitään, sijaan nostaisin rakentavasti esiin asiallisen ja kriittisen tarkasteluun kaupunkiorganisaatiomme toteutuksen/valmistelumme tietyt osa-alueet. Tarkasteletaessa tunnuslukujamme, niin onko kaupunkiorganisaatio kyennyt valmistelemaan/toteuttamaan päättäjien vahvistamia suunnitelmia edes välttävästi - lähdetään vaikkapa siitä, onko meitä 20 300, kuten strategia edellytti?