Suomessa lähes jokainen kynnelle kykenevä saa äänestää eli vaikuttaa yhteiskuntamme arvopohjaan ja sen käytännön toimintaan. Kun katsomme muutamaa mennyttä vuosikymmentä, pistää se isosti äimistelemään, sillä yhteiskuntamme on menettänyt suuren osan inhimillisyydestä ja kristillisestä kulttuurista periytyvä lähimmäisen rakkaus on lähes tyystin kadonnut Suomesta. Nyky-Suomessa ihmisen saa jättää kuolemaan vain siksi, että hän asuu väärässä paikassa, on päättäjille hyödytön vammainen tai sijoittajille nöyrä, kuiviin imetty, rahastuskohde. Vielä 1980- 1990-luvuilla kaikki suomalaiset saivat kelvollisia terveyspalveluita ilmaiseksi siinä järjestyksessä, kun ontuivat terveyskeskuksen ovesta sisään. Tuolloin kukaan tai erittäin harva edes unissaan kuvitteli tarvitsevansa yksityisiä terveyspalveluita.
Kyseinen kehitys ihmetyttää lähinnä siksi, että sairaan, köyhän, vammaisen, vanhuksen eli heikomman asema huonontui samalla, kun Suomi rikastui ja rahaa heikompien väestönryhmien inhimilliseen kohteluun olisi ollut monta kertaa enemmän kuin koskaan aikaisemmin esim. 1980-luvulla. 1980-luvulla mediakenttämme kukoisti monipuolisuutta. Yhteiskuntamme piti huolen siitä, että lukuisat näkökannat saivat äänensä levitettyä kansan keskuuteen. Ja joskus jopa itänaapuri auttoi rahoittamalla erilaisten näkemysten levittämisessä. Itse muistan hyvin, kuinka Länsi Uusimaan kirjapainossa katseltiin ja ihmeteltiin, kun neuvostoliiton tuella kustannetun Tiedonantajan toimittajat saapuivat taittamaan julkaisuaan. Ihan mukavaa väkeä ko. tyypit olivat eivätkä tuominneet meitä kapitalistille sielunsa myyneitä toimittajia.
Neuvostoliitto hajosi ja markkinataloudelta katosi vastavoima ja maailmaan jäi ainoastaan kolme sosialistista maata: Kuuba, Pohjois-Korea ja Ruotsi. Muutoksessa hävisi myös Tiedonantajan lehden väen uskottavuus. 1980-luvulla pitkin Suomea julkaistiin lukuisia ns. työväenlehtiä, joita ei juurikaan tilattu, Kotka ja Eteenpäin lehti oli poikkeus, mutta joiden vaihtoehtoista uutisointia ja maailmankatsomusta luettiin työpakkojen ruokaloissa. Pikku hiljaa nämä julkaisut kutistuivat yhdeksi demarien ja vasemmistoliiton emolehdeksi eli kirjoittavien toimittajien määrä ja toimitustyötä suunnittelevien päiden määrä väheni olennaisesti. Mainittakoon sekin, että Tiedonantajaakin julkaistaan vielä nettilehtenä.
Hiukan ennen Neuvostoliiton hyytymistä alkoi mediakentälläkin tapahtua, sillä vuonna 1986 ilmestyi ensimmäinen City lehti. Se oli kopio maailmalla leviävästä uudesta julkaisusta. Jutut olivat minälähtöisiä, kaikkea perisuomalaista pidettiin junttimaisena ja hävettävänä. Itsekeskeinen biletys, pikamuoti ja näennäisinhimillisyys rantautuivat Suomeen ja jyräsivät tutun yhteisöllisyyden ja perinteisen suomalaisen kaveria ei jätetä -ajattelun. Aluksi perinteinen media tuomitsi itsekeskeisyyteen tähtäävän ja kansainvälisyyttä kritiikittä hehkuttavan julkaisutyylin tekijöineen. Kuitenkin hiljalleen, kiitos paikallisradioiden tulon, nämä uuden suunnan toimittajat saivat tekstinsä/äänensä julkisuuteen. Tuolloin ja tuosta alkoi ns. monikulttuurisuuuden esiinmarssi Suomessa.
Tänä päivänä olemme ajautuneet edustuksellisen demokratian alennustilaan vai luuleeko joku tosissaan, että enemmistö suomalaisista pistää yhteistä rahaa mieluimmin joutaviin siltoihin, hömppäviihteeseen, ökykulttuurin tukemiseen, prameisiin, mutta sitäkin turhempiin rakennuksiin ja joutoväen kalliiseen asumiseen sekä joukkoliikenteeseen kuin aidossa hädässä, tuskassa ja kuoleman kielissä kärsivien ihmisten auttamiseen. Meidän mediamme on ajautunut pitkälti vierasmaalaisten käsiin ja siksi monikulttuurisuus jyrää niissä kaiken suomalaisen. Tragikoomisinta on se, että kansan rahoittama YLE, jolla on suuremmat resurssit kuin koskaan 100-vuotisen toimintansa aikana, muuttui kansanradiosta ja suomalaisen kulttuurin tekijästä kansainvälisyyttä apinoivaksi totaaliseksi hömppävälineeksi.
Parhaimmillaan maakunta radio teki ja ylläpiti suomalaista kulttuuria. Esim. Tapani Maskulan sarjat, Juha Ohtosen luomat koulujen väliset kuorokisat ja Kalle Talosen kantapöytä, ovat osa suomalaista mediakulttuuria ja historiaa, jotka korostivat varsinaissuomalaista osaamista ja kulttuurin tekemistä. Mainitut toteutukset elävät ihmisten mielissä ja historiassa, siksi kysynkin, mitä sinä luulet muistavasi tämän päivän Turun radion tarjonnasta viiden tai kymmenen vuoden kuluttua? -Et muista yhtään mitään, vaikka olet jo ennen puoltapäivää kuullut saman porilaisen uutisen kolmasti ja kuulet sen vielä toistoina useasti. YLE:llä oli Turussa hulppeat tilat, joissa sopi vaikka orkesterin soittaa tai kuoron laulaa live-lähetyksessä. Mihin sekin on hävinnyt, entä rahat, jos tilat myytiin ulkopuolisille?
Totuus on se, että mitä enemmän väkeä suunnittelee median toimintaa, sitä enemmän sillä on kosketuspintaa tavalliseen kansaan. Tämän seurauksena media on osa sen käyttäjien arkea ja elävää arjen kulttuuria. Meillä YLE on keskittänyt vallan pääkaupunkiseudulle ja yhtiötä pyörittää henkilö, kuka jo palkkansa vuoksi vieraantuu kansasta eikä tiedä sen tunnoista yhtään mitään. Suomessa muutamalla ihmiselle annettiin 600 miljoonaa euroa rahaa ja mediaväylät, joilla he voivat päättää, mitä kansa kuulee, näkee ja sen pohjalta ajattelee. Onko siis ihme, jos näiden kansasta vieraantuneiden tyyppien tiedotusvallan seurauksena meillä iloisena uutisoidaan Käärijän keikasta, kalliista pääkaupungin kävelysillasta ja vaietaan kansaa terveyspalveluissa odottavista kärsimyksistä ja tuskaisesta kuolemasta. Hitler ja Stalinkin olisivat kateellisia siitä mediavallasta, jota muutama YLE:n pamppu nauttii parhaillaan! Alla linkit Seppo Oikkosen ja Nils-Aslakin sekä professorin blogein, pohtikaapa niiden sisältöä, olkaa hyvä!