Palkitaanko parammuus vai peitetäänkö huonommuus palkinnolla?

Urheilussa parhaat palkitaan ja yleensä paremmuus selvitetään suorituksilla, joita mitataan ajalla, maaleilla, pituusmitoilla tai pisteillä. Voittajasta ja paremmuudesta ei ole epäselvyyttä, kun paremmuuden mittari on selvä. Joskus tästä huolimatta voitto eli paremmuus ei ole ansaittu, silloin selittely saa sijansa. Aivan omiin sfääreihin päästään puhtaissa arvostelulajeissa: se oli tasajalka-alastulo; meidän luistelija hyppäsi ehkä matalampia hyppyjä, mutta oli taiteellisempi jne. jne.! Tämän takia jotkut pitävät puhtaita arvostelulajeja vähemmän merkittävinä urheilumuotoina ja enemmänkin silmäniloa tuottavina elämyksinä.

Työelämässä paremmuus palkitaan asemalla ja/tai selkeällä rahalla. Samoin onnistuvat yrittäjät saavat mammonaa osalleen. Taiteissa on sama juttu, suosion seurauksena siunaantunut raha on paremmuuden mittari. Jos katsojat, kuulijat ja kävijät eivät palkitse taiteellista paremmuutta, on se turvattu yhteiskunnan taholta erilaisilla tuilla ja apurahoilla.

Olitpa sitten minkä tahansa sektorin paras, sinut yleensä noteerataan. Harva paras linssiluteilee oma-aloitteisesti, poikkeuksiakin on: joku kirjoittaa itsestään kirjan aurinkokuningas tai Jumala/Herra minä; mutta yleensä media kertoo parhaiden onnistumisista, mokista jne.. Jos olet olympiavoittaja tai piirinmestari, ei sinun tarvitse itse touhottaa paremmuuttasi, sillä media nostaa sinut sille tasolle, minne menestyksesi mukaan kuulut. Näin tapahtuu rehellisen median kohdalla ja rehellinen media saa palkintonsa rahana, tilaajat ja katsojat pitävät laadukkaan media jatkosta huolen. Kilpailussa heikot sen sijaan kuihtuvat kuten työväenlehdet aikoinaan.

Media hoitaa tehtävänsä tiedottajana, uutisten välittäjän. Koska olette nähneet Lapin Kansan tai Kalevan hehkuttavan omaa paremmuuttaan? Ne eivät hehkuta itseään, vaan hoitavat tehtäväänsä tiedotusvälineenä ja markkinoimalla itseään tiedotusvälineenä. Selviääkö julkaisua lukemalla kuuluuko Hesarin päätoimittaja tai Aamulehden päätoimittaja johonkin ystävyysseuraan, johonkin historialliseen kuppikuntaan tai tiedättekö lehteä lukemalla, ketkä ovat päätoimittajien kavereita entä selviääkö lehteä lukemalla päätoimittajien poikien urheilumuoto jne.. Eipä selviä moiset jutut laatujulkaisuista, sillä ne vain julkaisevat uutisia ilman henkilökunnan linssiluteilua.

Entäpä julkaisun palkitseminen ja palkinnosta ilakoiva henkilökunta? He juhlivat palkintoa, koska eivät saa itse työstä juhlinnan aihetta. Kun vilkuilee erästä tämän sortin julkaisua viime ajoilta, voi todeta sen totaalisen luokattomuuden: Teatteriarvostelu, jossa kerrotaan näytöksen juoni; peliselostus, josta ei selviä ottelun lopputulos; juttu, jossa ylistetään ajoradalle asetettuja lamppuja turvallisiksi ja helppohoitoiseksi sekä täysin puolueellinen ja totuudesta vaikeneva uutisointi yhteiskunnallisista asioista. Ei ole mitään mittaria, millä tällainen julkaisu voitaisiin julistaa yhdeksi parhaista tai edes kelvolliseksi. Kilpailu poistaa moisen median markkinoilta, jos on kilpailua!