UNOHTUNEEN NÄYTELMÄKIRJAILIJAN TEKSTI ON YHÄ AJANKOHTAISTA

Monet elämänsä heikompien puolesta peliin pistäneet unohtuvat helposti. Tässä esimerkkinä yksi unholaan unohtunut uusikaupunkilainen näytelmäkirjailija: Elvira Willman-Eloranta kuului aikoinaan nuorsuomalaisiin, jatkossa sosialidemokraatteihin ja lopulta hän päätti päivänsä kommunistina Moskovassa 1925. Ohessa hänen kirjoitus vuodelta 1904 31.12. ilmestyneestä Työmies-lehdestä:



Olin valvonut koko yön keskustellen, huvitellen – huolimatta siitä, että seuraava päivä oli menevä hukkaan nukkumiseen, sillä olinhan minä vapaa olento – en ollut sidottu määrättyyn aikaan enkä tehtävään.
Kello oli kuusi. – Nousin tuoliltani ja sanoin kumppanilleni:
Nyt lähdemme kotiin.
Puimme vaatteet yllemme, kuljimme väsyneinä portaita alaa, emme jaksaneet enää keskustella – saavuimme kadulle, siellä raitis aamu-ilma hieman virkistytti veltostunutta ruumistamme – läksimme kävelemään hitaasti kotia päin.

Ihmisiä tuli vastaamme.
Hämmästyin. En ollut koskaan ollut Helsingin kadulla kello 6 aamulla.
Keitä nuo ovat, kysyin?
Työkansaa, joka menee työhön.
Koko öinen huvitteluhaluni hälveni. Minun tuli niin paha olla.
Kello 6 jo työhön, joka aamu ilman armoa ja sääliä, vaikka he olisivat kuinka väsyneitä, vaikka hekin olisivat valvoneet yön rakastettunsa kanssa, – vaikka oli kylmää ja kolkkoa kadulla, vaatteet ohuet, silmien alla väsymyksen merkki, siniset juovat, vaikka vatsa oli tyhjä, kasvot pesemättömät, aivot tylsät.

Tartuin kumppanini käsivarteen sydän kouristuneena.
Katsellaan tätä – vaikka se onkin kauheaa.
Tuossa kulki nuorukainen ilman päällystakkia, kalpeana, vaikka vielä nuorteana. Hän viheltää kevytmielisesti. Työ on hänelle kidutusta, henkiseen huviin ei ole aikaa. Jos on vahva luonne kärsii ja tylsistyy hän, nuoruuden voimat kuluvat hukkaan, ihan kuin varsan, joka potkii tyhjää ilmaa, syntyy jonkinlainen henkinen repeämä hänessä, hän on raajarikko elämänijäksi ja se menee perintönä hänen lapsillensa.

Jos hän on heikko turvautuu hän – viinaan, tahi heittäytyy hän yhtä raadellun, yhtä elämään kyllästyneen ja kalpean naisen syliin.
Seuraus on ruumiillinen mätä.
Herra Jumala! Minä kuljen kuin Danten Helvetissä. Onko tämä se hymyilevä, sivistynyt, nuorekas Helsinki, jonka näen illalla Aleksanderilla?
Ei! Tuo iltainen Helsinki on teeskentelevä, – se on naamiohuvissa! –
Kumppalini vaikeni. Näin hänen huulillaan ivan hymyn.
Myöskin hän oli ollut työmies ja kulkenut nälkäisenä kadulla ohut takki yllä.
Nyt hän kulki minun seurassani.
Jatkamme vaieten matkaamme.
Tuossa tulee kyyristyneenä vanhus, tylsistyneenä elämänsä työstä, ilman uhkaa, murjoutuneena.
Ei mitään rauhaa, ei sääliä heikontuneelle, ei lohtua vaan piiskaa, piiskaa, kunnes heittää kurjan henkensä – rääsyillä.

–Kotona on perhe, vaimo pyytää rahaa. Mene siis aamulla tutisevana työhön, kyyristele viluisena ohueeseen repaleiseen takkiin, tuijota katkerana hämärässä eteesi – Olet kuin tuomittu – Danten Helvetissä ei näe toivottomampaa katsetta. – Ja mitä oli tuo vanha työmies rikkonut? Ei mitään. Kohottanut omilla jäntereillään ne talot, josta nyt aamulla valo pilkisti hienosti sisustettujen huoneitten ikkunoista tahi missä paksut uutimet suojelivat höyhenpatjoilla makaavia, jotta eivät olisi nähneet noita kurjia työmiehiä, joiden rahoilla he elivät ja joilta he ikälopuiksi tullen saivat eläkkeen, jotta voivat huoletta elää – sillä välin kuin työmies vanhana ja raihnaisena kahlaa lumessa ja rapakossa kolkossa aamuhämärässä tehtaaseen, missä hän kituen seisoo koneensa ääressä, kunnes köyhän ainoa hyväntekijä, kuolema hänet vihdoin korjaa.
Oi kirouksen kirousta! Syntyä vain kärsimään! Elää tyhjään rauetakseen!!
Kumppanini naurahti kuivasti ja ivallisesti.

Tämä on teille uutta – eikö niin?
Vavahdin.
Sopiiko se taiteilijalle?
Vaikenin.
Eikö siitä voisi jotain draamaa tehdä?
Vaikenin yhä.
Loukkaanko teitä?
Ette, sain vaivalla sanotuksi.
Sydämeni on niin täysi.
Menkäämme edemmäksi.
Kuljin kuin pahan unen vallassa. Olin kuin hourailija.
Tuossa kulki kuihtuneita naisia, rinta sisäänpainunut, selkä kumarassa.
Tehtaalaisnaisia.
Ovatko he koskaan onnellisia?
Silloin kun väsyneinä nukkuvat parisen tuntia miehen käsivarrella.
Se oli kuin puukonpistos minulle, joka soiton lailla harjoittelin tuota hienoa rakastelemista – koskaan uskaltamatta ottaa päälleni nöyrtymisen ja äidillisyyden osaa.
Ne ovat noita irstaita tehtaan naisia.
Taasen ivaa.

Olette oikeassa. Minä häpeän heidän edessään.
Noita, joiden siveellisyydestä me deklaamöimme. –
Kumppanini pusersi huulensa yhteen, – hänen kasvolihaksensa värähtivät. –
Ovatko? – Hän kierähti eteeni, – ovatko ylhäiset naiset sen – siveellisemmät? – Taasen kuuluivat sanat sihiseviltä.
En voinut vastata.
Tämähän on kauheaa!
Tuossa kulki äiti ala-ikäisine tyttärineen.
Täytyykö lasten nousta näin varhain vuoteelta!

On joulukiire. Äiti menee työhön – lapsi auttaa – tahi mitä minä tiedän –
Muistin omaa lapsuuttani. – Kello 6 aamulla nukuin siistillä vuoteellani ja näin unta joulupukista, joka toisi minulle paljon lahjoja.
Alaikäinen poika taisteli tuulta vastaan. – Meni tehtaaseen. – Kasvojen piirteet olivat uurteiset – jo lapsuudessa – sairauden merkki – –
Jatkoimme – jatkoimme kuin painajaisen kiusaamina.

Torilla hykersivät kauppiaat kohmettuneita käsiään – akkojen kasvot olivat vilusta ja väsymyksestä turvonneet, – talonpoikien silmät olivat veristyneet – Poliisi kulki laiskan ja tylsän näköisenä, – raitiotienkulettaja piti hermostuneena ohjetangosta kiinni – konduktööri nuokkui – issikat haukottelivat pitkään – hevoset olivat rähjääntyneen näköiset – karva oli tahmea hiestä. – Ravintolaneidit sipsuttelivat koreina ja elähtäneen näköisinä öiseltä matkaltaan kotiin – porttoloissa nukuttiin huumaantuneina – silinteriherrat ajoivat kaulukset pystyssä ja selät hetkuvina roskissa kotiin – puotia siivottiin – pikku puotineidit tassuttelivat ikävystyneen näköisinä liikepaikkoihinsa – pikku virkamiehet kiroilivat pohmeloaan kulkiessaan työhönsä. – Kello näytti kahdeksan Nikolainkirkon tornissa – ja pankkia valaisivat sähkölamput silloin kun ravintolat pimenivät.
Ha! Ha! Ha! Ha! Ha!

Tyhmän hyvät tontut kehräsivät aamuhämärässä sitä kultalankaa, jolla pahat peikot heidät kahlehtivat illaksi, itse muuttaen kullan mullaksi siten että he polttivat nautinnoilla elämän tuhaksi, tuhansien sähkölamppujen palaessa, musiikin soidessa, ja alastonten naisten hurjasti tanssiessa.
He tarvitsevat ulkonaista valoa sillä heidän omassa sydämessään on pimeää.
Kumppanini tuijotti surullisena viinakaupan ikkunasta sisään.
He tarvitsevat sähkövaloa ja viinaa.
Helvetti muuttaa silloin muotoa.
Kirotut luulevat olevansa onnellisia.
Sisällisesti kadotetut voivat hymyillen ilmestyä kadulle uskotellen ihmisille että ovat onnelliset, ne ylevät – ne suuret ja maineikkaat.
Ha! Ha! Ha!
Helvetti!

Miksi pappi sitä sanoo – tulevan elämän osaksi paheitten rangaistukseksi?
Se on nykyisen elämän sisus! – Voimakkaamman oikeus polkea heikompaa! Todellisuutta!
Kotiin tultuani kuulin ähkymistä rappusissa.
Pikku sanomalehtipoika ponnisteli raskas laukku selässä neljänteen kerrokseen missä oli kansan ”Valvojan”-lehden toimitus.
Ha! Ha! Ha!
Minua itketti niin että nauroin.
Helvetillistä naamiohuvia!

Elvira Villman.

LINKKI TYÖMIES 31.12.1904