Viime sodan alussa tai oikeastaan jo ennen sitä nähtiin mielenkiintoisia joskin raakoja innovaatioita Neuvostoliiton suunnalla. Sotaväen johdosta, marsalkoista alkaen, eliminoitiin merkittävä osa ns. turhia, taantumuksellisia sekä epäisänmaallisia upseereita. Tämä antoi tilaa uusille ja ennakkoluulottomille tuulille Puna-armeijan johdossa. Näitä tuulia, kuten historia sittemmin osoitti, voidaan kutsua, kokemattomuuden puhuriksi.
Toinen mielenkiintoinen joskin joskin raaka tapa oli Neuvostoliiton tyyli aloittaa sota. Sota alkoi, jos ei Mainilan laukauksilla, niin valtavalla passiiviväen hyökkäyksellä. Vankiloita ja mielisairaaloita tyhjennettiin, jotta ensirynnäkköjen massoista saatiin massiivisia. Neuvostoliiton hyökkäys yhdisti edellisten lisäksi talonpoikien, entisten pääomapiirien vesat yhdeksi joukoksi, joka sananmukaisesti lähti viimeiseen taistoon. Hyökkäyksessä harvenevia rivejä täydennettiin poliittisilla vastustajilla. Vaikka kaikille ei riittänyt edes torrakkaa, motivaatio taisteluun lähtemiselle oli kova. Jos luoti ei tule edestäpäin, se tulee takaapäin, oli motivoinnin takana piilevä tehokas ajatus.
Luomillaan sotaopeilla Neuvostoliiton, enemmän tai vähemmän demokraattisesti valittu, valtionpäämies Josif Stalin tähtäsi sodan jälkeisiin aikoihin, jälleenrakennuksen ja rauhanajan yhteiskunnan edulliseen liikkeellelähtöön. Kun sota hävitti määrätyt ihmisryhmät, ei yhteiskunnantarvinnut satsata mielisairaaloihin, vankiloihin jne. ja katosipa siinä sivussa ikävä oppositiokin sodan melskeisiin. Isä aurinkoinen ei ole kuitenkaan muuta kuin sotadogmin jalostaja, idean isät löytyvät lännempää.
Britit käyttivät sodissa mielellään siirtomaiden asukkaita. Ensimmäisessä maailmansodassa esim. Gallipolissa nolosti päättyneessä sotaoperaatiossa noin 300 000 menetti henkensä, kaatuneista merkittävä osa laivattiin paikalle Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Brittien ansiosta n. 60 000 kanadalaista, n. 60 000 australialaista, n. 50 000 intialaista jne. kaatui ensimmäisessä maailman sodassa.
Aivan oma murheellinen luku sotahistoriaan kirjattiin Sommessa, jossa britit kärsivät nykyaikaisen sotahistorian suurimmat tappiot: yhdessä päivässä 60 000 kaatunutta tai haavoittunutta. Eivätkä nämä uhrit olleet mitään lordien poikia, vaan tavallisia, sotaan huonosti pikakoulutettuja työläisiä ja siirtolaisia mm. 90 prosenttia rintamalle lähetetyistä newfounlandilaisosastosta menehtyi. Iso-Britannian asennetta rivisotilaisiin kuvaa hyvin se, että Sommessa ei edes haavoittuneiden hoitoon varauduttu kunnolla. Sotilaat nousivat juoksuhaudoista tikkaita pitkin hyökkäämään saksalaisia vastaan. Tikkaiden alapäässä seisoi upseeri ase kädessä varmistaen, että jokainen lähtee taisteluun - periaatteena oli, jos luoti ei tule edestäpäin se tulee takaapäin.
Brittikerma varjeli kaltaisiaan sekä sukulaisiaan sodan kauhuilta ja onhan Suomen puolustusvoimillakin ollut ylipäällikkö, jonka poika on vapautettu asepalveluksesta. Tällaista nepotismia Stalin ei sentään kopioinut lännestä. Hän ei suostunut Saksan esittämään vankien vaihtoon, vaan tokaisi saksalaisten ehdotukselle: En vaihda luutnanttia marsalkkaan - luutnantti oli Stalinin poika ja marsalkka oli Paulus. Niinpä Stalin jr. menehtyi Sachsenhausenin keskitysleirillä 14. huhtikuuta 1943.
Historian tutkiminen opettaa arvioimaan yhteistyökumppaneiden toimintatyylit ja niiden soveltuvuuden omaan sotilaskulttuuriimme. Taitaa olla mahdotonta sovittaa Brittien, jenkkien tai venäläisten sotatyylejä suomalaiseen sotilaskulttuuriin. Sillä siitä ei yksinkertaisesti ole monikulttuuristamaan suomalaista sotilaskulttuuria. Syy on hyvin yksinkertainen: Meillä koko ikäluokka loppuu muutamassa päivässä, jos rynnitään kuten Normandiassa tai Gallipolissa eli luotetaan siihen, että viholliselta loppuu patruunat ennen kuin meiltä miehet.
Niinikään tuntuisi olevan vastoin suomalaisten moraalia lähettää esim. sairaita ihmisiä sotimaan vain siksi, että heistä päästäisiin lopullisesti eroon. Ja mikäli nykyinen hallitus vielä muutaman vuoden ehtii istuskella, on se hoitanut, hoidon ja lääkkeiden hinnoittelulla kaikkien vähänkin enemmän sairaiden menon tuonen tuville, joten tämän sortin pohdinnalle ei löydy tulostavoitteellisia perusteita, Entäpä muu passiiviväestön hyödyntäminen sotatantereella, enkä nyt tarkoita vammaisia tai vankeja vaan ylipaisuneen hallinnon ja pykäläviidakon avulla härskisti itselleen mammonaa haalivia ammattikuntia.
Lienee silkkaa utopiaa haikailla passiiviväestöstä koottujen juristi- tai dosentti- hallintovirkahenkilökomppanioiden perään, sillä eduskunta vilisee kyseisiä tyyppejä ja he varmistanevat omien tahojensa selviämisen sodasta ilman pienimmänkään paukauksen kuulemista. Toinen kyseisiin passiiviväestön osioihin liittyvä varjopuoli on se, että nehän vaihtaisivat välittömästi puolta ja sotisivat aina sen piikkiin, kuka maksaa eniten.
Unohtakaamme passiväestö ja valitkaamme sen sijaan sotastrategian pohjaksi alueellinen tuottavuus eli käyttäkäämme passiväestön sijaan termiä passiivialue. Ei tarvita suurta tietämystä tai päättelykykyä selvittämään Suomen passiivialueet. Riittää, kun katsomme, missä Suomen tehdään perustyö eli se työ, mikä tuottaa ruokaa, vientituloja ja pitää kaksi edellä mainittua sektoria käynnissä.
Suomen karttaa katsellessa havaitsee, että perustyö eli välttämätön työ tehdään siellä, missä metsät viheriöivät, ruoka kasvaa sekä jalostuu, kaivokset tuottavat malmia jne.. Tämän ulkopuolelle jää hallinto, omistaminen, yhteiskunnan pykälillä siivestäminen ja turhat muiden tuloilla viisastelevat ns. teorioihin nojaavat ammattitietäjät. Suomen passiiviväestö, joka ei tuota yhteiskunnalle mitään konkreettista lisäarvoa, on keskittynyt pääkaupunkiseudulle.
Jo se saa ihmetyksen heräämään, kun maamme tuottamatonta pääkaupunkiseutua rakennetaan niillä varoilla, jotka vievät kehitysedellytykset hyödyllisten yritysten investoinneilta sekä niiden kotiseutujen kehittymiseltä. Tuottavaa ja välttämätöntä työtä tekeviltä sekä näiden kotiseuduilta kupataan miljardeja euroja pääkaupunkiseudun tuottamattomiin kerskainvestointeihin: Musiikkitalot, Tanssitalot, Isot pajat, pisara- ja kehäradat, lentokentät jne. jne.. Kuten lähihistoria opettaa, on tämä yhden täysin tuottamattoman kulmakunnan tukeminen vienyt Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn ja ajanut maamme taloudelliseen rappioon.
Mikäli Suomea on koetellut sota, ei jälleenrakennusta paljoakaan helpota se, jos kaikki hyödyllinen tuotantokapasiteetti ja niitä pyörittävät ihmiset ovat poistuneet ja jäljelle on jäänyt vain valtava hallintokeskus, kaiken menettäneitä omistajia, käytännön asioissa yleishyödyttömiä tumpeloita sekä näiden ajankuluksi suunniteltuja viihderakennelmia. Olisiko maamme puolustus suunniteltava niin, että passiiviväestön asuinseudun sijasta puolustus suojelisi niitä alueita, jotka mahdollistavat menestyksellisen sodanjälkeisen Suomen jälleenrakentamisen?
Suosittelen aprikointia pääkaupunkiseudun puolustuksen alasajosta jo siksi ettei sinne kukaan ohjuksilla tai lentokoneille hyökkää. Muistamme taannoisen tapauksen, kun yksi jurrinuori pisti kulmakunnan junaliikenteen sekaisin; joten miksi hyökätä kalliilla koneilla tai ohjuksilla, kun pääkaupungin toiminnot voi sekoitta muutamalla oikein suunnatulla metalliputkella ja parilla ämpärillisellä vettä. Jospa siis luovumme pääkaupunkiseudun puolustuksesta kokonaan ja keskitymme maan toimintojen kannalta välttämättömien alueiden: Kainuun, Karjalan, Lapin, Hämeen, Pohjanmaiden, Satakunnan, Kymeen sekä Varsinais-Suomen puolustukseen.
