Muistamme Vannaksen - miksi emme muista uusikaupunkilaista suurnaista?

En missään tapauksessa halua vähätellä Vannaksen muistamista. Mies oli mukana jo vuodesta 1918 alkaen tehden tempauksia ja tiedettä niin merkittävästi, että hänet voidaan muistaa monista asioista ja monilla tavoin. Crushellin muistaminen on koko lailla toinen juttu, sillä hänen ansionsa rajoittuvat rajallisesti yhdelle taiteenalalle. Uudessakaupungissa elämänsä päättänyt Ingelius voisi olla monipuolisuutensa vuoksi paikallisia merkkihenkilöitä ja hänen värikkään elämänsä ja kirjallisen kuin musiikkituontansa pohjalta voisi järjestää monenlaisia tapahtumia aina rajut juomingit mukaan lukien.

Ihmettelen kuinka joku voi jäädä yhtä unholaan syntymäkaupungissaan kuin uusikaupunkilainen toimittaja, kirjailija ja yhteiskunnallinen naisvaikuttaja? Johtuuko unhoon joutuminen hänen naiseudestaan vai siitä, että hän valitsi aikoinaan kohtalonsa kannalta väärän siipan ja poliittisesti väärän puolen eli sen punaisen. Saattaahan olla niinkin, että tämän päivän viinin litkijöiden ja teen lipittäjistä on hienompi kehua menevänsä Bäärhörd Crushell viikolle kuin Elviira päiville. Tämä asennoitumisen erilaisuus Elviraan ja Crushelliin, kertoo melkoisesti tämän päivän ihmisistä ja heidän arvoistaan tai pikemminkin heidän arvottomuudestaan.

Tämä Elviramme syntyi Uudessakaupungissa 10. elokuuta 1875 jos ei aivan vallasväkeen niin ainakin parempiosaisiin luettavaan perheeseen. Vanhempien avioeron vuoksi Elviira muutti äitinsä kanssa pois Uudestakaupungista jatkaen oppikoulua pääkaupungissamme. Vartuttuaan Elvira kirjoitteli näytelmiä, joissa hän otti selkeästi kantaa köyhien huonoihin oloihin sekä naisen asemaan. Elviran näytelmät olivat varsin suosittuja ja niissä olisi opittavaa tämän päivän uusikaupunkilaisille, jotka prameilevat ja hakkaavat yhteistä raahaa huuhaa puuhasteluun vaikka varallisuudellamme olisi merkittävämpääkin yhteiskunnallista käyttöä.

Vuonna 1918 Elviran mies oli punaisten puolella ja kuten sikäläisten johtajien silloinen tapa oli, he luikkivat lopputohinoissa pakoon Neuvosto-Venäjälle Pietariin. Uudessa kotimaassa Elvira siippansa kansa eleli ja miehestä tuli punaupseeri. Kävi kuitenkin niin, että osa Venäjälle loikanneista suomalaisista punaisista oli vohkinut mukaansa Suomen pankin kansainvälisen valutan, jolla he härskisti juhlivat, ryypiskelivät ja elostelivat. Tuolloin muu kansa eli ahtaalla jopa nälkää nähden. Tämä sapetti Elviraa ja kismitti hänen miestään siinä määrin , että nämä päättivät ryhtyä toimeen. Toimi oli verenvuodatusta. Kavereineen Elviran mies hyökkäsi ammuskellen juhlivaan Kuusisen klubiin ja sen seurauksena kahdeksan ihmistä sai surmansa. Tapahtuman uhreille järjestettiin valtavat hautajaiset, joissa väitetään olleen 100 000 saattajaa.

Toisin kävi Elviralle ja hänen miehelleen. Ensin teloitettiin em. murhien päätekijäksi tuomittu Voitto Eloranta ja muutama vuosi tämän jälkeen sai vaimo tuomion ja hän siirtyi Moskovassa 17. huhtikuuta 1925 laukausten saattelemana ajasta iäisyyteen. Agnes Elvira Maria Willman-Eloranta sitoutui inhimillisyyden levittämiseen ja pisti sananmukaisesti elämänsä peliin. Elvira on muistamisen ja huomioimisen arvoinen henkilö siinä, missä muutkin juhlitut historian henkilömme. Ihmettelen suuresti miksi Agnes Elvira Maria Willman-Elorannasta ei puhuttu eikä puhuta vieläkään, vaikka muuten täällä kaivellaan sadan vuoden takaisia historian tapahtumia. Ehkäpä samalla voisimme nostaa esille myös Eeva Illoisen. Uusikaupunkilaisen vuonna 1987 kuolleen naiskirjailijan, joka kuvasi yksinäisyyttä ja muita elämän tarjoamia koettelemuksia harvinaisen rajusti! Jos me emme nosta mainittuja uusikaupunkilaisia naisia heille kuuluvaan arvoon, tekevät sen tulevat polvet osoittaen samalla nykyisen polven arvottomuuden!