Vanhusten heitteillejättö ja yksinäisyys

Juhlapyhinä perheet kokoontuvat yhdessä viettämään yhteistä aikaa. Ovikellot soivat, käydään kyläilemässä ja perheet kokoontuvat ravintoloihin syömään sekä muistelemaan menneitä ja suunnittelemaan tulevaa. Juuri pääsiäinen ja joulu ovat suurimpia perhettä, sukua ja ystävyyttä korostavia juhlia - tuttua ei jätetä yksin.

Asian ikäväpuolen kokevat he, ketkä ovat totaalisen yksin. Muiden kokoontuessa juhlapyhinä yksinäisten yksinäisyys korostuu. Tässä tapauksessa yksinäisyydellä tai syrjäytymisellä ei ole pientäkään tekemistä aineellisen puutteen ja luksusasumisen kanssa. Päin vastoin hieman alkeellisemmatkin tutut asuinolosuhteet ovat paremmat kuin muistoja vailla oleva viimeisen päälle laadukas mukava ympäristö.

Ihminen on sosiaalinen otus, hän tarvitsee niin tuttuja kuin tutun ympäristön. Jompikumpi yleensä riittää, mutta molempia suomainen ei voi menettää. Yksinäisyyden tai syrjäytymisen ollessa osa arkipäivää, siitä ei enää selviä sinnittelemällä juhlapyhien yli. Jos näin pääsee käymään, astutaan suomalaisen yhteiskunnan vaietulle riskialueelle eli itsetuhoisuuden piiriin.

Liitäessämme suomalaiseen sinnikkyyteen ikääntymisen tuomat rajoitukset ja niiden pelot, astumme ikäihmisten päähän iskostettuun tehokkuuden maailmaan - Kyllä minä itsestäni huolen pidän, haen ja teen ruokani. Arjen liikkuminen on ihmiselle perusoikeus. Jos tekemiseen tottunut ihminen ei kykene liikkumaan, hänet on alistettu ja pistetty hänen oman arvomaailman mukaan syrjään yhteiskunnan elämästä.

Kaikkein kovimmin tämä yksinäisyys kolahtaa ja koettelee mieltä silloin kuin on yksin muiden joukossa. Näet ikkunastasi muiden elämää, puistossa istuskelua, pihagrillaamista, kaupassa käyntiä jne.. Jos pääset näkemään kaiken tämän, mutta et itse pääse puistoon tai kauppaan vaan olet muiden avun varassa, syö se melkoisesti elämänlaatuasi ja synkentää mielenterveyttäsi.

Olemme vuosisatojen myötä oppineet itsellisiksi. Arkipäivän jutut pyritään hoitamaan itse. Ainoastaan silloin, jos pahemmin käy ollaan isomman tarpeen puutteessa ollaan valmiita välskärin, lääkärin tai työllä takaisin maksettavaan talkooavun vastaanottoon. Vaikka useimmat meistä ovat maksaneet esim. vanhuudenturvansa moninkertaisesti, sisäisen moraalin mukaan on päällimmäisenä omatoiminen elämä.

On aivan turha luiskata katukäytäviä, vaatia kaupoilta toimivia ratkaisuja liikuntarajoitteisten varalle, jos suunnittelemme asunnot niin, että ihmiset eivät pääse kaduille tai mikäli pääsevät kaduille eivät pääse takaisin kotiin. Kaikessa suunnittelussa on huomioitava ihmisen tasavertainen oikeus liikkumiseen. Jos näin ei tehdä, syrjitään osaa väestöstä. Jos syrjiminen kohdistuu fyysisistä rajoitteista jo muutenkin kärsiviin, ollaan melkoisen epäinhimillisellä tiellä.

Senioritaloon voi muuttaa lähes kuka tahansa, yleensä puhutaan yli 55-vuotiaista. Muuttajat eivät ole välttämättä huonoja kulkemaan, mutta tilanne saattaa muuttua niiden kymmenien vuosien aikana, joka talossa suunnitellaan asuttavan. Kaikki syyt asukkaiden edusta taloudelliseen etuun, puoltavat sitä, että asiat harkitaan, valmistellaan ja toteutetaan hyvin. Tässä tapauksessa se tarkoittaa, että senioritaloa ei pidä rakentaa mäenpäälle.

Inhimillistä suuruutta on ajatella asiat loppuun asti ja myöntää virheensä, jos niitä on tapahtunut. Sen sijaan. jos härkäpäisesti valheella rakentaa jotain epäkelpoa, epätasa-arvoista ja aiheuttaa päätöksillään syrjäytymistä, yksinäisyyttä ja jopa itsetuhoa, voidaan puhua pahuudesta. Mikäli tämä köyhien jymäyttäminen valheella tapahtuu köyhiltä saadulla mandaatilla, voidaan jo puhua itsekkäästä saatanallisuudesta.

Asiaan liittyvään faktajuttuun tästä