SIIRRYTÄÄNKÖ VIIMEINKIN VAPAAEHTOISESTA TOTALITARISMISTA VAPAASEEN DEMOKRATIAAN?

Viime syksyllä järjestetty Tontonmäen myyntitilaisuus keräsi väkeä todella hyvin. Mikäli tilaisuus olisi järjestetty toiseen ajankohtaan ja toteutettu äylyä käyttäen, olisi kauppojakin syntynyt. Ei sata ihmistä tule kymmenien kilometrien takaa vain katselemaan. Nyt he ketkä järkeä käyttämättä päättivät rakentaa Tontonmäen tietävät paikalla käymättä ja muilta kysymättä ettei näitä taloja kukaan osta! 

Syntyminen, tekeminen ja kuoleminen ovat ihmiselämän perusjutut. Ihan pienenä ja kovin vanhana ihminen tarvitsee apua, jotta voisi koikkelehtia menestyksellä maailman vaaroja väistellen. Vanhuutta kunnioitettiin tiedon- ja nuoruutta tulevaisuuden vuoksi. Ihmiskunnan aamussa yksilöllisiä piirteitä kunnioitettiin pakosta, vahvat hankkivat ruokaa ja puolustivat; nokkelat suunnittelivat jahtimanööverit ja sapuskat niin etteivät ne maistuneet aina samalta; syysiltojen ratoksi tarvittiin iäkkäitä sekä kokeneita jutunkertojia, jottei, täysin vatsoin vietetty luppoaika, kääntynyt joutilaisuuden vuoksi kiukuksi, riitelyksi ja kahakoiksi. Kaikilla, keistä oli hyötyä, saivat oman asemansa yhteisössä. Sen sijaan esim. ontuvien lasten ja mahojen naisten kohtalo muodostui varsin tylyksi, he vain syntyivät ja kuolivat, koska heistä ei ollut tarpeeksi hyötyä yhteisölle.

Ihminen on sosiaalinen otus ja aluksi sosiaalisuus oli varsin yksinkertaista. Kaikki elivät yhteisölle, vahvat määräsivät aluksi yhteisön säännöt. Kun yhteisö kehittyi ja yhteisöjen välinen kilpailu alkoi, kasvoivat älyn vaatimukset ja voiman sijaan yhteisön älykkäät saavuttivat vallan. Silti yhteisössä inhimillinen yksilöllisyys ei paljoa painanut, vaan rotko kutsui vajavaisia naisia ja lapsia. Kaiken menestysajattelun lähtökohtana oli jäsenen hyöty yhteisölle.

Ihmisen kehittyessä hänen elämänsä muuttui. Keräilyasteesta ja metsästyksestä siirryttiin paimentolaisuuteen, maanviljelykseen, teollistuneeseen yhteiskuntaan jne. Samalla yhteisön sisäiset käytösmallit muuttuivat. Ihminen kehitti esim. Jumalan omaksi kuvakseen, jotta hallitsisi yhteisöään ja kasvattaisi siitä vahvan muita yhteisöjä vastaan. Samoin kehitettiin aatteita ja ajatusmalleja, joko turvaamaan tai tuhoamaan vallassa olijat. Kehityksen taustalla oli tavoite luoda yhteisö, jossa jokainen sen jäsen voi yksilöllisiin kokemuksiin ja näkemyksiin nojaten osallistua yhteisten asioiden hoitoon eli yksilölle vapaa demokratia!

Mistä löytyy yksilölle vapaa demokratia? Se ei löydy pitkien listojen Ruotsista, sitä et löydä Usasta, et Venäjältä etkä edes avoimen toiminnan Sveitsistä. Miksi yksilöllinen vaikuttaminen on äärimmäisen vaikeaa yhteisössä? Jos tarkastelemme demokratioiden kehitystä, herää ihmetys siitä, miksi demokratia muuttuu vapaaehtoisesti diktatuuriksi ja totalitarismiksi? Mitkä ovat ne nimittäjät, jotka saavat ihmisen antamaan oman valtansa ylivoimaiselle aatteelle tai yksittäiselle henkilölle?

Löytyvätkö nämä ongelmat ainoastaan Neuvostoliitosta, kansallissosialistisesta Saksasta, Kuubasta jne.. Mitä tarvittiin, että kansa kääntyi vapaaehtoisesti em. maissa totalitarismin tielle? Tarvittiin poikkeuksellinen tilanne, johon kansa oli kyllästynyt tai johon kansa suhtautui jopa pelkoa tuntien - tarvittiin surkeutta, pelkoa, epätoivoa! Mitä kurjempaa ihmisellä on, sitä enemmän hän toivoo parempaa ja sitä helpompi hänelle on parempaa tarjota. Yleensä totalitarismi alkaa voimakkaasta, jopa uhmakkaasta kansaliikkeestä. Tämän seurauksena syntyy jotain parempaa ja usko paremman jatkumiseen ja kasvamiseen entistä paremmaksi. Näin esim. aikoinaan Saksassa siirryttiin demokratiasta diktatuuriin.

Entäpä miksi totalitaariset järjestelmät kaatuvat? Kun yhteisön valta keskitty yhdelle ihmiselle tai häntä nuoleskelevalle peesaaja laumalle, vähenee väkisinkin valtaa hallitsevan joukon tietämys ja aivokapasiteetti. Yksi ihminen kokemuksineen ja aivoineen ei voi pienen piirinsä kanssa tuottaa samaa tuloksellista aivotoimintaa kuin tuhannet ja miljoonat ihmiset. Tästä johtuen yhden henkilön ja muutaman peesaajan johtama yhteisö, kokonsa ja voimansa mukaan, alkaa väkisinkin synnyttämään, järjellä selittämättömiä, aivotoiminnan tuotoksia: sotia, keskitysleirejä, vainoja ja ”tontonmäkiä”.

Totalitarismi kaatuu siis aina omaan osaamattomuuteensa, mahdottomuuteensa ja rajallisiin älyllisiin voimavaroihinsa. Vallassa olijat kykenevät totalitarismissa pysymään vallassa hallitsemalla tiedotusta. Tiedottamalla annetaan kansalle kuva valtavasta menestyksestä ja vastaavasti epäonnistumisista vaietaan. Tiedottamalla herätetään myös pelkoa, jolla vaihtoehtoa tarjoavista tehdään pellejä, valehtelijoita ja jopa rikollisia. Lopulta totuudesta tulee totalitarismin pahin vihollinen. Mitä lähemmäs tullaan totalitarismin romahtamista, sitä rajuimmin konstein totalitarismin huipulla olijat taistelevat asemastaan. Heidän hallitsemansa tiedotusmonopoli vaikenee ja valehtelee yhä härskimmin.

Aina lopulta totuus voittaa ja totalitaristinen yhteisö kaatuu. Aikoinaan kansan, suurella riemulla, johtoon nostama suuri johtaja kokee nolon lopun ja hänet jopa häpäistään kuten Mussoliini tai Chaushesku. Salla yleensä entiset peesaajat muuttuvat johtajiensa teloittajiksi ja häpäisijöiksi, sillä enää heitä ei suojele totuudelta mikään. Kun totuus on saavuttanut kansan, saanut sen lähtemään kaduille purkamaan vihaa, vaatimaan itselleen oikeutta ja johtajien päitä vadille, tulee entisistä johtajien peesaajista takin kääntäjiä. Samat ihmiset ketkä veivät kansan sotien kärsimyksiin, rakensivat keskitysleirit ja ”tontonmäet”, eivät tiedä niistä enää yhtään mitään. He kieltävät omat ja entisen johtajansa teot – he ovat oppineet elämään valheessa ja yrittävät vieläkin hallita totuutta valheella!

Katsoessamme Uudenkaupungin muuttumista totalitarismiin verrattavaksi yhteisöksi, kannattaa hieman tutkailla historiaamme. Salaterän aikana pienestä rannikkokaupungista kasvoi teollisuuden turvin voimakkaasti kehittyvä rannikkokaupunki. Lahikaisen aikana kaupunki vakiinnutti asemansa ja tavoitteena oli mukava 25 000 asukkaan viihtyisä rannikkokaupunki. Kaupunki onnistui, lamasta huolimatta, lähes kaikessa, mihin se ryhtyi ja jos epäonnistumisia tuli, ne maksettiin omilla pois. Siirryttiin seuraavan johtajan aikaan ja kaupungin menestykselle tuli paineita: työttömyys kasvoi, yhteisöverot romahtivat. Kaikesta tästä selvittiin edelleen suht´ mukavasti omilla varoilla.

Alkoi haihattelun aika. Kaupunkilaisten rahoja lyötiin omaan telakkaan, Suureen seikkailuun, avaruusalusten ilmastointilaitetehtaaseen jne. Kaikki tämä tehtiin suuressa hurmassa ja uskossa parempaan. Tuolloin yksi mies nosti päätään mediassa. Kaikki mitä hän suunnitteli ja teki oli mahtavaa. Samalla äärimmäisen törkeästi mollattiin silloista kaupunginjohtajaa; saman kohtalon oli saanut kokea myös hänen edeltäjänsä. Mediasta oli tullut vallan väline – se nosti ja laski ihmisiä mielensä mukaan. Olimme kunnallisen totalitarismin ovella. Meillä oli menestystä lähi historiasa ja meillä oli visioita silloisessa nykyisyydessä ja ennen kaikkea MEILLÄ OLI RAHAA!

Tiedotusmonopolilla valtaapitävät hiljentävät opposition ja saavat osan oppositista jättämään luottamustehtävät. Vaihtoehtoja tarkoituksen hakuisesti mollaavalla tiedottamisella pidetään myös vastavoimat pois ehdokaslistoilta, sillä tuskin kukaan älyllinen tyyppi haluaa ryhtyä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, jos sen onnistuminen on epätodennäköistä ja todennäköisesti samalla menettää maineensa julkisen ryöpytyksen vuoksi. Tämä pitää etenkin nuorten perheiden älylliset voimat poissa oppositiohenkisestä poliittisesta toiminnasta, koska ennakoitavissa oleva julkinen mollaus koskisi ja sattuisi eniten heidän lapsiinsa.

Totalitarismiksi muuttuneessa näennäisdemokratiassa tärkein valtaa yllä pitävä voima löytyy aina tiedotusmonopolista. Sopivalla hehkutuksella, pelotteella ja vaikenemisilla pidetään kansa tyytyväisenä ja saadaan valtaapitäville myönteiset tyypit valtaan. Totuus on kuitenkin se, että valheessa ei voi elää loputtomiin, sillä totuus paljastuu aina: kun sota on hävitty, ei kansaan enää uppoa valheuutiset voitoista tai ihmeaseista, kuvat ja uutiset keskitysleireistä kääntävät kansan johtajiaan vastaan, samoin tyhjäksi jääneistä ”tontonmäistä” tule kansan skeptisyyden voimakkaasti kasvavia siemeniä. Lopulta totuus voittaa ja kansa vaatii päitä vadille. Yleensä tätä rajoittaa vain vadin koko, sillä viha saa vastavoimat toimimaan häikäilemättömän koston vallassa – jalka varpaasta ja käsi sormesta periaatteella.

Sanotaan, että valta pilaa ihmisen, mutta asia on toisinpäin. Ihminen pilaa vallan kautta aatteet, uskonnot ja yhteisöt! Voidaan kysyä ovatko nämä vallan pilanneet ihmiset huonoja, kieroja tai peräti pahoja? Kun leimataan muut häiriköiksi, kiusaajiksi, valeheilijoiksi, vaikka tiedetään asian laidan olevan totaalisen toinen, ollaanko silloin huonoja, kieroja ja peräti pahoja. Kun tietoisesti osallistutaan syyttömiä vastaan kerättyihin perättömiin nimilistoihin, ollaanko silloin huonoja, kieroja vai peräti pahoja. Kun suojellaan kaveria, jotta hän ei joutuisi korvaamaan yhteisölle aiheuttamia vahinkoja ja kun yritetään laistaa vastuu itse yhteisölle aiheuttamasta miljoonien vahingoista, ollaanko silloin huonoja, kieroja vai peräti pahoja?

Äkkiä jokainen meistä tuumii em. tilanteiden osalta: Ei muuta, kun pallo jalkaan ja poseen! Jos kuitenkin otamme asiaan hiukan perspektiiviä ja historiaa ja pohdimme herraa nimeltä Adolf Eichmann. Eichmannin synkkiä ansioita ei tarvinne kenellekään tarkentaa, mutta nostetaanpa esiin hänen oikeudenkäynnissään toimittajana mukana oleen merkittävän poliittisen filosofian auktoriteetin, juutalaista syntyperää olevan, Hannah Arenditin lausunnot miehestä. Arendt ei pitänyt Eichmannia pahana ihmisenä vaan heikkona ja moraaliltaan mielikuvituksettomana ja laiskana ihmisenä, joka sopeutui mukisematta, ilman syvällisempää pohdintaa, vallitsevan byrokratian käytäntöihin. Eli Hannah Arendtin mukaan Adolf Eichmann ei ollut sentään mukava mies vaan kuin kuka tahansa, keneltä puuttui sisäinen ryhti sekä rohkeus tai mielikuvitus kyseenalaistaa annetut määräykset.

Jos juutalainen filosofi on, taustojen ja tapahtumien tarkan selvittämisen jälkeen tullut siihen lopputulokseen, että Eichmann oli tavallinen kulkevainen, joka vain hairahtui vallitsevan byrokratian uhriksi, niin kuinka me voimme tuomita omia pikku mokaajiamme? Mielestäni meidän ei tule heitä tuomitakkaan. He korvaavat yhteisölle aiheuttamansa vahingot ja poistuvat kuvioista takapiruineen. Takapirujen poistuminen on välttämätöntä, sillä mitään kytkentöjä menneen totalitarismin kermaan ei pidä olla. Heistä ei ole kuin haittaa ja he eivät enää kymmenien vuosien jälkeen opi uusille tavoille. Lisäksi heidän kytkentänsä jäävät elämään, kuten aikoinaan Eichmannia jahdatessakin kävi. Sen enempää yhdysvaltalaiset kuin länsi-saksalaisetkaan eivät kertoneet Eichmannin lymypaikkaa hänen etsijöilleen – kerran kaveri aina kaveri, yhteisöstä viis!

Meidän totalitarismin viimeiset korahtelut käytiin vaalien alla. Tuolloin vaiettiin totuudesta ja juhlittiin valhetta tuhansien makkaroiden voimin. Tämän mahdollisti määrättyjen päättäjien ja median kontrahti. Asioita äänestettiin yli vaalien eikä niistä kerrottu kansalle. Vaalien lopputulos näytti takaavan vanhan vallan jatkumisen, mutta jo ennen vaaleja taustalla piillyt tyytymättömyys puhkesi kukkaansa. Kokoomuksessa aivotoiminta, keskustelu ja demokraattia syrjäytti medialla sekä muilla ulkoisilla voimilla tuetun ja jopa muualta ohjatun junttauksen. Kokoomus lähti nostamaan asioita asioina esille, kaikkien kanssa keskusteltiin ja kaikkien näkemyksiä kuunneltiin.

Nyt myös paikallisissa demareissa rintamalinjat rakoilevat. Työväenpuolueen työläiset eivät halua sulattaa muualta kauko-ohjattua käskytystä, tätä seuraavaa salailua ja valehtelua. Demareissa on odotettavissa muutos. On kokonaan toinen asia kuinka nopeasti puolueen sisällä kytevä tyytymättömyys roihahtaa liekkeihin ja entiset johtajat polttavaksi rovioksi. Syttyykö rovia seuraavassa valtuustossa, kun esille nostetaan Tontonmäki ja tarkastuslautakunnan kertomus? Puolueen valtuutettujen kanssa käydyissä keskusteluissa äänen painot ovat sellaisia, että ne kuvaavat suurta tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.


Keskustassa ja Vasemmistoliitossa ei ihmeempää käymistilaa ole. Molempien puolueiden nykyiset napaihmiset ovat, pitkänlinjan kaupunkimme talouden tuhoajia ja siten historiansa vankeja, joten aktiviteetti näissä ryhmissä mennee kaupunkimme kehittämisen ja talouden kuntoon saattamisen sijaan omien mokien peittelyyn. Karmeimmalta tuntuu, kun aikoinaan realiteeteille sokea Tontonmäen rakentamisen siunaajaa huutaa nyt: Ei sinne muuta kukaan! Näitä Tontonmäkeen liittyviä ääripäitä yhdistää niiden esittäjässä se, että niin rakentaminen kuin tuomio myyntiyrityksille tapahtuu ilman omaa aivotoimintaa, ilman tietoa ja ilman muiden kuuntelua. Tällainen toiminta ja sen taustalla häärivät ihmiset pystyvät suojelemaan ryvettyneitä kavereitaan, suoltamaan yleispäteviä korulauseita, mutta konkreettisiin ongelmiin he eivät pysty puuttumaan. Tämän vahvistaa pieni perehtyminen samojen ryhmien aikaisempaan toimintaan kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi.

Kuten missä tahansa yhteisön sisäisessä voimakkaassa muutostapahtumassa, niin meilläkin, pitää lähteä uusin toimin ja voimin luomaan uutta. Vanha valtaeliitti on pistettävä syrjään, kytkennät vallan lonkeroihin kuten mediaan on katkottava totaalisesti. Vai tarvitsemmeko me jotain siirtymävaiheen ”jeltsiniä” heilumaan ja sähläämän sen sijaan, että ryhtyisimme välittömästi ja suunnitelmallisesti kaupungin kehittämisen ja talouden kuntoon saattamisen vaatimiin toimiin? Myös entisen totalitaarisen valmistelun tekijät pitää heittää sivuun. Kaupunkimme on ajettu sellaiseen sellaiseen rapakuntoon, ettei tämä kone selviä enää siitä, jos pisarakin vanhaa öljyä jätetään vaihtamatta. Selittelyjen aika on ohi! Nyt on siirrtyvävä avoimeen keskusteluun, erilaisten mielipiteiden kunnioittamiseen ja vaihtoehtoiseen valmisteluun. Näin nostamme poliittisen kulttuurimme totalitarismista yksilöjen väliseksi keskustelevaksi yhteisten asioiden hoidoksi eli vapaaksi demokratiaksi!