ITSEKKYYTTÄ VAI KAUPUNGIN ETUA ?

Olemmeko säästäneet väärissä asioissa, kuten kaatopaikan hoidossa ja käyttäneet rahat halli-huuhaahan?

Arkielämässä lähimmäisen auttaminen on hyve, josta saa hyvän mielen joidenkin mukaan niitä pisteitä, jotka takaavat pääsyn parempaan kerrokseen. On itsestään selvää auttaa lähimmäistä hänen hädässä, ongelmissa, peloissa ja pakkomielteissä. Niin ihminen on rakennettu, että mitä hankalampaa ja vaativampaa lähimmäisen auttaminen on, sitä paremman olon siitä saa itselleen ja sitä enemmän sitä myös muut kulkevaiset arvostavat. Inhimillisyyteen, lähimmäisen rakkauteen, toisesta huolehtimiseen ja omasta liiasta luopumiseen perustuvat niin uskonnot kuin aatteet.

Inhimillisyys on itsestäänselvyys, joka on jokaisen ihmisen sisällä jo ennen syntymää. Kaikki tietävät ilman ohjeita ettei ketään saa tappaa, heikompaa täytyy auttaa eikä toisen omaa saa ottaa. Ihmeelliseltä tuntuukin se, että kun näiden inhimillisten ajatusten eteenpäin viemiseksi perustetaan kuppikuntia, alkaa inhimillisyys niiden toiminnan seurauksena kadota. Aate tai puolue, jonka perusta on köyhien auttamisessa alkaa siirtämään köyhälle kuuluvaa yhteistä omaa rikkaille. Pinnalle pukkaa ihmisen toinen puoli itsekkyys, joka nujertaa ihmisen sisälle rakennetun hyvyyden.

Hannah Arendt pitää vapaata poliittista toimintaa kaikkein hienoimpana asiana, mihin ihminen voi osallistua elämänsä aikana. Omaan kokemukseen, ympäristöstä saatuihin näkemyksiin ja omaan älyyn sekä mielikuvitukseen nojaten, ihminen toimii yhteisönsä parhaaksi. Sopiikin pohtia onko poliittinen toimintamme edellä mainittua  vai onko ihmisen itsekäs puoli pilannut sen ja muokannut lähimmäisen auttamisesta välineitä, jotka tähtäävät pienen porukan henkilökohtaiseen hyvinvointiin?

Suomi on rikkaampi kuin koskaan, silti köyhyys ja leipäjonot kasvavat. Kun vallassa ovat ns. köyhien tai tavallisten ihmisten puolueet, voi hyvin pohtia syitä siihen, miksi näin on päässyt käymään. Aluksi puolueet ajoivat tukijoidensa etua ja se tapahtui menestyksellä, työolot paranivat, tuli kahdeksan tuntinen työpäivä ja luotiin sosiaaliturva jne.. Entä tänään, miksi köyhyys ja eriarvoisuus kasvaa vaikka ns. heikkojen puolella olevat puolueet häärivät vallassa? Onko puolueista, jotka aluksi olivat kansanvallan välineitä, tullut itse tarkoituksia, joiden todellinen tavoite löytyy kollektiiviseksi kasvaneesta itsekkyyden ja vallanhimon maksimoinnista?

Kun katsomme Uuttakaupunkia ja menneiden vuosien päätöksiä sekä niiden seurauksia, luulisi meillä heiluneen vallassa joku Chilen sotilasjuntalta oppinsa ottanut kööri.  Täällä ei päsmäröinyt kenraali, vaan virkamies, joka huseerasi vapaasti nukkehallituksen ja sitä nuolleen valtuuston enemmistön siunauksella. Kun vielä lehdistö takasi johtoköörillemme täyden koskemattomuuden, sai se tehdä ihan mitä tahansa. Näin ulkoistettiin kaupunkilaisten varoja, ajettiin alas heidän palveluitaan, myytiin heidän omaisuuttaan, saatiin valtion apua, nostettiin kuntalaisten veroja ja taksoja sekä otettiin heidän piikkiinsä velkaa. Kaikki uhrattiin elinkeinoelämän ja uusien työpaikkojen nimissä. Vaikka totuus oli karua alamäkeä, työpaikkojen vähenemistä, elinkeinoelämän alamäkeä, velkaantumista, muuttotappiota ja muita totaalisia epäonnistumisia, näistä vaiettiin, korvaamalla totuus hehkuttamalla ja juhlimalla olematonta menestystä ja tulevaisuuden illuusioita.

Sotilasjuntassa valta on heillä, ketkä osaavat valjastaa voiman ja älyn ajan ajamaan omaa etuaan. Kuinka tämä voi onnistu demokratiassa, jossa kansa äänestää valtaan päättäjät? Kansa äänestää saamansa tiedon perusteella. Jos kansalle jaettu tieto ei pidä totuuden kanssa yhtä, kansa ei tiedä ketä kannattaisi äänestää. Tällaisessa tapauksessa vaalit ratkaisee väärän tiedon jakaja eikä kansa. Näin samat tyypit pysyvät vallassa vaikka maailman tappiin. Tiedon jakajan kanssa yhteistoimin maalataan ruusuisia tulevaisuuden kuvia ja vaietaan arkirealismista. Valheilla ja velanotolla voidaan sumuttaa kansaa, mutta viimein kupla puhkeaa, kuten Neuvostoliitto osoitti.

Meillä oli 70-luvulla osaavat virkahenkilöt. Kaupunki kasvoi maan ennätysvauhtia. Työpaikkoja tuli ja kaupungin viihtyvyyttä lisäämällä(jäähallit, uimahallit jne.) väkimäärä lisääntyi aina 80-luvulle asti. Koko Suomi kehittyi tuolloin ja kasvua oli tekstiiliteollisuudessa, jalkineteollisuudessa, puunjalostuksessa, kuten metalliteollisuudessa. Tuolloin elettiin hallipolitiikan aikaa. Kansa vaurastui ja yritykset tunsivat yhteiskuntavastuunsa. Tuolloin oli hyvä olla päättäjänä Uudessakaupungissa: Sen kun teki, mitä esitettiin ja kaikki onnistui.

Mutta niin on käynyt, että maailma muuttui ja Suomi siinä sivussa. Tekstiiliteollisuus buumin jälkeen ollaan koettu uusien teollisuussektoreiden nousuja ja tuhoja. Globalisaatio vaikuttaa meidän tekemisiin päivä päivältä enemmän ja siinä ei enää pärjätä 70- ja 80-lukujen hallipolitiikalla. Miksei tätä hyväksytä Uudessakaupungissa? Meillä puolueissa valtaa käyttävät ovat edelleen samat 70- ja 80-luvulla onnistumisen ja kasvun nähneet puoluejyrät. Heillä on puolueessa asema, jonka he ovat betonoineet itselleen. Kun he eivät osaa luopua vallasta, he ovat kaupunkimme painolasti ja kehityksemme jarru.

Vallassa keikkujat jatkoivat uskomalla entiseen menoon ja uusiin virkahenkilöihin, jotka eivät vastanneet laadultaan edeltäjiään. Arjesta vieraantuneet vallassa keikkujat jatkoivat sokeasti valmistelun siunausta, uskoen kaiken menevän hienosti kuten kaupungin kasvun aikana. Näillä kauan vallassa olleilla oli puolellaan lehdistö, joka hiljensi kyselyt, epäilyt ja vaihtoehdot. Jopa aikaisemmat kaupunginjohtajat saivat tuta medialta, jos jotain uutta yritettiin.

 Kun virkakoneiston huipulle pääsi, vuosikymmeniä valtaa käyttäneiden, kaveri, ottivat nämä median kanssa vallan. Muutama ihminen, puheenjohtajisto, haki puolueiltaan siunauksen kaikelle esitetylle. Päätöksiä hehkutettiin ja totuudesta eli epäonnistumisista vaiettiin. Lopulta tultiin viime valtuustokauden alkuun. Kaupungin varannot oli syöty, palvelujen alas ajolla säästetty raha oli kanavoitu tuottamattomaan haihatteluun, tuhannet ihmiset olivat jättäneet kaupungin, niinpä hulluttelua jatkettiin kaupunkilaisten omaisuutta myymällä, velkaa ottamalla ja edelleen kuntalaisille kuuluvien palveluiden  alas ajolla. Näin kuljettiin ja nyt olemme samassa pisteessä kuin Neuvostoliitto vuotta ennen hajoamistaan.

Olemme luoneet toimintamallin, jonka huipulla istuvat itsekkäät, häikäilemättömät pelurit. Heille puolueet ovat vain henkilökohtaisen vallan väline. Tuota valtaa on käytetty, julkisen sanan tuella oman persoonan esille nostoon ja paremman aseman  saavuttamiseksi yhteisössä.  Valtaa ei ole pyritty tai edes osattu käyttää kaupungin ja sen asukkaiden parhaaksi. Näihin jarruihin meidän otettava etäisyyttä, sillä he ovat saaneet aikaa näyttöjen antamiseen. Jos heille vielä annetaan lisää aikaa, sitä ei jää muille.

Emmekä me tästä nouse tunnustamatta totuutta ja hyväksymällä toistemme mielipiteitä ja ajatuksia. On ikävä sanoa ikäviä asioita, mutta jos ikävistä asioista ei ole tietoa, niin ei niitä voi pistää kuntoonkaan. On viimeinkin nostettava toiminnan pohjaksi inhimillisyyden perusarvot ja rakennettava kaupunkia kaupunkilaisten parhaaksi. Puolueen etu ei saa ajaa kaupunkilaisen edun ohi. Jos naapuri puolueesta löytyy johonkin hommaan oman puoleen jäsentä parempi tekijä, hänet on siihen valittava, koska se palvelee kaupungin ja sen asukkaiden etua. Myös ryhmäkurin sijaan on valtuutetun itsenäistä ajattelua ja kokemuspohjaa noteerattava. 43 miettivää päätä sisältää enemmän aivokapasiteettia kuin viisi ajatusmaailmaltaan rajoittunutta menneeseen jämähtänyttä itsekästä nuppia, jotka käskyttämällä komentaa 38 terrakotta sotilasta! Vai onko edellä mainittu turhaa pohdintaa ja kaupungin vinoutuminen ja pahuudeksikin mainitun voiman syntyminen voidaan selittää todennäköisemmin jollain muulla - vaikkapa muutoksilla paikallislehdessä?