KUKA ON EICHMANNIA PAREMPI?

 

Ihmisluonne tekee lähimmäisen syyttämisestä helpompaa kuin hänen ymmärtämisestään. Hyvin usein ongelmahenkilöiden toiminnan arviointi jää vähäisen pohdinnan vuoksi pinnalliseksi. Tästä puolestaan seuraa liian usein ratkaisun hutiloitu lopputulos, itse ongelma jää elämään ja jopa vahvistuu. Pahimmillaan ongelman esiin nostaja teilataan ja riidan ratkaisuun ja positiiviseen kehitykseen tähtäävä ongelman esiin nostaja tuomitaan riidankylväjäksi ja jopa kehityksen jarruksi. Hyvä esimerkki em. löytyy Hannah Arendtista. Hän erehtyi väittämään, että nazirikollinen Adolf Eichmann ei ollut mikään poikkeuksellisen paha ja kova ihminen, vaan pikemminkin tavallinen heikko ihminen ja siksi hän eksyi massan mukana pahuuden synkille teille tekemään hirmutekoja.

Arendt tuomittiin siksi, että hän ajatteli asioita liian syvällisesti plus inhimillisesti eikä mennyt pinnallisen valtavirta-ajattelun mukana, vaan jätti Eichmannin tuomitsematta pahuuden ilmentymänä. Tämä osoittaa mihin pinnallinen asioihin perehtyminen ja vähäinen aivokapasiteetin käyttö ongelmien ratkaisuissa voi johtaa. Virhe jää elämään ja pahimmillaan kasvaa tuhon muodossa valtaviin mittoihin. Jos joku olisi ajatellut ja sanonut, jo 1930-luvulla, sen vahvasti äänen, kuten, Arendt teki myöhemmin, olisimmeko säästyneet tuholta ja jälkiviisaalta tuomitsemiselta. Se mitä Arendt tuo esiin Eichmannin ja nazien suhteen pätee kaikkialla ja kaikessa. Määrätyssä ympäristössä ja suotuisalla tuella tavalliset ihmiset ajautuvat pahoihin tekoihin, jotka saattavat kasvaa valtaviin mittoihin. Jos ihminen saa huseerata yhteisössä, ei hän ole yksin vastuussa tekemisistään. 

Pikaisen tuomitsemisen sijaan, meidänkin tulisi, omissa pienissä kuvioissamme tarkastella plus pohtia ihmisten sopivuutta niihin tehtäviin, joihin heidät on asetettu. Jos 43 ihmistä valitsee joukostaan yhden tyypin tehtävään, jossa tämä valittu reppana epäonnistuu, ei se epäonnistuminen ole valitun vaan valitsijoiden vika. Jotta väärän valinnan aiheuttamat virheet minimoituisivat, on niihin puututtava heti eikä lähteä perinteisesti, vain valta-asetelmien vuoksi, salailun ja suojavalheiden tielle. Väärällä pallilla istuva yhteisön jäsen kaipaa vahvaa tukea, jotta hän kykenee avaamaan silmänsä ja ymmärtää oman rajallisuutensa hoitaa tehtävää, johon hänet on istutettu.

Vaikka luottamushenkilö saa mandaattinsa 15 000 ihmisen asioiden ajamiseen ja tämä tulee hänen pitää mielessään, ei hän silti saa kääntää lähimmäiselle yksilölle selkäänsä, kun tämä tarvitsee tukea. Jokainen voi kuvitella yksilön paineet, kun hän joutuu ajamaan 15 000 ihmisen etua niiden keskellä, ketkä eivät kykene hoitamaan virkaleiviskäänsä tyylikkäästi ja takaamaan noiden 15 000 ihmisen laadukasta olemista ja palveluita - pehmeiden arvojen ajaminen ja hyvä veli -kuvion estäminen vaatii äärimmäistä kovuutta ja tukea! Hutiloidun tuomitsemisen ja perusteettoman puolustamisen sijaan tarvitaan perehtymistä ja vastuuta valintoihin plus päätöksiin. Kuulutan inhimillisyyden perään valinnoissa ja muistutan vielä, että kaikkein kovimman hinnan virheistä maksaa aina se yksilö, joka on väärään tehtävään valittu.

Politiikassa toimivat voisivat sisäistää Hannah Arendtin(oma tulkintani) luonnehdinnan suurimmasta asiasta, minkä ihminen voi elämässään tehdä: Hän asettaa oman koulutuksensa, elämänkokemuksensa, mielikuvituksensa pyyteettömästi yhteisen hyvän saavuttamiseksi - tätä kutsutaan politiikaksi. Minusta kyseinen ohje on hyvä ja sopii kaikille, kunhan samalla myönnetään omat rajalliset lahjat. Meistä kenestäkään ei ole kaikkeen, mutta kaikille löytyy se, mistä hänestä on koko yhteisöllemme eniten hyötyä - tämä koskee luottamushenkilöitä!