Toinen varsin vähälle jäänyt täkäläinen 918 tapahtuma on Uudestakaupungista lähteneiden valkoisten joukkojen Ahvenanmaan valloitus. Miltei ammattitaidoton ja huonosti aseistettu joukko valloitti Ahvenanmaan hyvin varustetuilta venäläisiltä ammattisotilailta. Jos kyseessä olisi ollut vakkasuomalaisten sijaan helsinkiläisten maineikas retki, sillä olisi todennäköisesti liputuspäivä ja varmaankin tapahtumista tehty useampi elokuva. Jo tämän vuoksi kannattaa lukea kirja VIHAA, VERTA ja KYYNELEITÄ - sen löydät Uudenkaupungin Infokirjakaupasta.
Pikaisesti ruotsalaiset höynäyttivät vakkasuomalaisten Ahvenanmaan valloittajien johtoa viestintäharhautukselle. Niinpä ruotsalaiset heiluivat kotvan Ahvenanmaan herroina - saksalaisten pelko ja tulo saarelle sai ruotsalaisten puntit tutisemaan ja niin he jättivät Ahvenanmaan. Mutta ohessa Pekka Salmisen tallentamaa historiaa, jonka minulle toimitti Harto Forssa - siitä kiitokset Hartolle!:
"4.
Arpasen
arkebuseeraus
Kapinan toisen keskeisen johtajan Alje Arpasen viimeisistä
vaiheista ei olejäänyt dokumentoitua tietoa, mutta aikalaistodistajien
ja silminniikijöiden muistitietoa kyllikin varsin runsaasti. Arpasen liikkeet Lahdessa tapahtuneen aseiden laskun jälkeen ovat hieman epäselvät,
mutta joka tapauksessa hänet pidätettiin junasta sotavankileirille
kuljetuksen yhteydessä Raumalta ja toimitettiin Pyhämaan
suojeluskuntalaisten saattamana ja rusikoimana Kuivirauman
Rantalan talon perunakellariin, jossa häntä pidettiin valkoisten vankina
pari viikkoa. Arvoitukseksi jää, miksi Arpanen haettiin takaisin
Pyhämaahan, mutta toiset kaartilaiset joutuivat eri sotavankileireille. Ehkä pelättiin miehen pääseviin liian helpolla.
Kuultuaan Aljen olevan Rantalassa vankina äiti Elina vaati saada tavata poikaansa. Pyyntöön ei suostuttu ja tästä tyrmistyneenä Elina Arpanen
sai hysteerisen kohtauksen Rantalan tuvassa. Mikään ei auttanut
- valkoiset vain taluttivat parkuvan naisen pihalle. Aikalaistodistajan
- Aljen sisaren Agneksen mukaan - tämän kohtauksen jälkeen kokoontui kenttäoikeus, johon kuului seitsemän suojeluskuntaveljestä
- Yrjö Arvo, Emil Hannula, Frans Hannula, Hannes Kämäri, Aarre Laato, Juho Tammi ja Seemi Toivonen - ja se tuomitsi alustavan tutkimuksen
jälkeen Arpasen kuolemaan ja teloitettavaksi.
Arpanen ehdotti itse, että teloitus toimeenpantaisiin
kiduttamatta Rantalan pihassa Lyökin tienhaaran tienoilla, mutta tähän
eivät valkoiset suostuneet. Hänen tuskien tiensä viimeinen etappi
oli Kursilan kylän Kalkarin suon laidassa. Täällä Arpanen määrättiin
kaivamaan itselleen puolen metrin syvyinen hauta. Kun se oli
valmis, Juho Tammi hyppäsi hänen jaloilleen niin, että toinen sääriluu
meni poikki. Arpanen sidottiin nyt käsistään, ja muiden pitäessä miehestä
kiinni Tammen isäntä kastroi tämän. Kuohimisen jälkeen suojeluskunnan
päällikön Frans Hannulan komennossa kenttäoikeuden miehet ampuivat
aamunkoittaessa yhteislaukauksella Alje Arpasen valkoisen armeijan
voitonparaatin päivänä 16.5.1918. Ampumiseen osallistuivat ne, jotka itse
tai joiden omaiset olivat joutuneet punaisen vainon kohteeksi. Albin Impun olisi myös pitänyt olla teloittajien joukossa, mutta hän myöhästyi
ja saapui paikalle kivääreineen vasta kun tilanne oli jo ohi.
Valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim oli kieltänyt 11. toukokuuta
omavaltaiset teloitukset, mutta tieto siitä ei ollut kantautunut
Pyhämaahan tai sitten kieltoa ei välitetty noudattaa. Sen verran tästä surmatyöstä on arkistotietoa, että terroritilastoon on saatu maininta
"Arpanen, murhattu ilmantuomiota"
ja kirkkoherra Väinö Suojamaa on lähettänyt joulukuussa 1918
Vapaussodan historiankomitealle tiedon "Arpanen kadonnut,
todennäköisesti ammuttu alustavan tutkimuksen jälkeen".
Arpasen suohauta peitettiin huolella ja naamioitiin niin,
ettei mistään voinut aavistaa paikkaa miehen viimeiseksi leposijaksi.
Arpasen perheeltä yritettiin salata teloitus. Kysyttäessä Aljen
olinpaikasta suojeluskuntalaiset vastasivat, että hänet oli viety
Turun sotavankileirille. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin pitäjässä liikkua huhuja surmatyöstä; joiltakin asiaan vihkiytyneiltä saattoi livahtaa
suusta sana tai pari varomattomasti, ja näin tieto kiiri myös Elina
Arpasen korviin.
Omaisille on aina tärkeää, että he voivat turvata omille vainajilleen
ns. hyvän kuoleman: kunniallisen hautauksen ja haudan.
Se on kuolintavasta riippumaton, perheiden universaali tarve.Niinpä Arpasen nyt nelihenkisen perheen yksinhuoltajaäiti Elina - laivuri-isä
Kristian oli hukkunut New Yorkissa l9l4 - halusi esikoispoikansa siunattuun maahan ja niin hän kolmine tyttärineen etsihaudan paikkaa
metsistä tiiviisti kahden vuoden ajan. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt.
Apua etsintään tuli yllättävältä taholta: katumukseen ja uskoon tulleet
teloittajat Yrjö Arvo ja Frans Hannula osoittivat haudan paikan Salon torpan rakennuksen lähettyviltä Kursilasta. Tämän jälkeen
asiat etenivät ripeästi. Yrjö Arvo teetti Vahtosen isännällä Arvon suulissa
ruumisarkun, joka maalattiin vaalean harmaaksi; Elina Arpasella
ei olisi ollut varaa ostoarkun hankintaan.
Haudan aukiluominen nimismies Axel Waldstedtin johdolla
oli järkyttävä tapaus. "Maasta olet sinä tullut", parahti äiti Elina ja pyörtyi, kun näki poikansa jo pahoin mädäntyneen ruumiin ylösnousemisen kaksi vuotta kuoleman jälkeen 11.5. 1920. Arpasen tyttäret pelästyivät pahan kerran: nyt äitikin kuolee! Äiti kuitenkin virkosi ja niin ruumissaatto läihti kohti Pyhämaan kalmistoa, jonne arkku laskettiin. Vajaan viikon kuluttua toimitettiin viralliset maahanpaniaiset: saattoväen asetuttua haudan ympiirille kirkkoherra Suojamaa siunasi Alje Arpasen haudan lepoon mahdollisimman lyhyen kaavan mukaan 16.5.1920,päivälleen kahden vuoden kuluttua teloituksesta. Hautauspuheessaan hän jätti mainitsematta, että Alje oli kuollut poliittisen väkivallan uhrina. Veljensä muistoa 90 vuotta ylläpitänyt tuolloin 10-vuotias Agnes-sisar lausui kukkia kummulle laskiessaan:
"Sinä olit niin kuin lammas,
joka teuraaksi viedään."
Hautajaiset vietettiin Tuomisen torpassa, jossa saattoväelle tarjottiin kahvit. Raumalta tuli muistotilaisuuteen veneellä laulukuoro, joka esitti hengellisiä lauluja ja virsiä. Elsa Lohikoski Raumalta piti muistopuheen. Tilaisuus pättyi Punaruusut-lauluun:
Jäivät itkemään äiti ja siskot, mutta tyttöni itkenyt ei,
vapaustaistoon mielensä hehkui,
retki ruusut ne poskilta vei
v
Ja itkemistä riitti: kirkonkylässä Toivosella, Tuomisella ja Arpasella, Kuiviraumassa Takkolla; surusta ei päästy yli kymmeniin vuosiin. Pyhämaassa porvarispiirit olivat sitä mieltä,
että Arpasen haudanhoitaminen, ristin pystyttäminen ja muistokiven
asettaminen oli sodassa hävinneiden uhittelua. Niinpä risti rikottiin useamman kerran ja kivi potkittiin maan rakoon. Vasta uudet sukupolvet,jotka sisällissodan vaiheista Pyhämaassa eivät mitään tiedä, ovat antaneet uuden hautakiven olla rauhassa - niin kuin ovat rauhassa rinnakkain teloitettu ja teloittaja Arpanen ja Hannula.
Viranomaiset eivät tutkineet Arpasen surrnaamista eivätkä suojeluskuntalaiset joutuneet vastuuseen veriteostaan, sillä valkoiset olivat saaneet amnestian eli armahduksen 7.12.1918 kaikista Punaisiin kohdistuneista murhatöistä korkeimman
vallan haltijalta P.E.Svinhufvudilta.
p.s Aineiston käsittely oli minulle varsin hankalaa, joten pahoittelut mahdollisista kämmeistä
Elämme nyt vuotta 2019.
VastaaPoistaIhan vaan niin kun tiedoksi.
Historiasta voi oppia. Ei jaeta kansaa kahtia toista kertaa.
PoistaOnko historiasta puhuminen kielettyä.
PoistaTästä kertomuksesta puuttuu se, että Arpanen vietiin Kuivaraumasta Kursilaan hevosen perässä pitkin tietä vetäen.
VastaaPoista90 miljoonan sihy!
VastaaPoistaTäältä löytyy juttu tiedotustilaisuudesta
http://www.avakka.com/Avakka/Hinku.html
vai että demotila. kaikkea kanssa
Poista