1918: JULMUUTTA, KÄRSIMYSTÄ, KATUMUSTA JA KUNNIAA

Pekka Salminen kirjoitti merkittävän kirjan Pyhämaan 1918 tapahtumissa. Ohessa yksi Vakka-Suomen karmeimmista ellei peräti kammottavin ihmiskohtalo sisällissodan ajalta. Tänään niin veriteon uhri kuin yksi tekijä makaavat rinnakkain Pyhämaan hautausmaalla. Tämä lienee karu matka julmuudesta, kärsimyksestä, katumuksesta Herran rauhaan ja rinnakkaisoloon. Jostain syystä kyseinen kirjoitus puuttuu jouluksi ilmestyneestä Uudenkaupungin 1918 sisällissotateoksesta - ilmeisesti kiireen vuoksi.


Toinen varsin vähälle jäänyt täkäläinen 918 tapahtuma on Uudestakaupungista lähteneiden valkoisten joukkojen Ahvenanmaan valloitus. Miltei ammattitaidoton ja huonosti aseistettu joukko valloitti Ahvenanmaan hyvin varustetuilta venäläisiltä ammattisotilailta. Jos kyseessä olisi ollut vakkasuomalaisten sijaan helsinkiläisten maineikas retki, sillä olisi todennäköisesti liputuspäivä ja varmaankin tapahtumista tehty useampi elokuva. Jo tämän vuoksi kannattaa lukea kirja VIHAA, VERTA ja KYYNELEITÄ - sen löydät Uudenkaupungin Infokirjakaupasta.

Pikaisesti ruotsalaiset höynäyttivät vakkasuomalaisten Ahvenanmaan valloittajien johtoa viestintäharhautukselle. Niinpä ruotsalaiset heiluivat kotvan Ahvenanmaan herroina - saksalaisten pelko ja tulo saarelle sai ruotsalaisten puntit tutisemaan ja niin he jättivät Ahvenanmaan. Mutta ohessa Pekka Salmisen tallentamaa historiaa, jonka minulle toimitti Harto Forssa - siitä kiitokset Hartolle!:

"4.

Arpasen

arkebuseeraus

Kapinan toisen keskeisen johtajan Alje  Arpasen viimeisistä

vaiheista ei olejäänyt dokumentoitua tietoa, mutta aikalaistodistajien

ja silminniikijöiden muistitietoa kyllikin varsin runsaasti. Arpasen liikkeet Lahdessa tapahtuneen aseiden laskun jälkeen ovat hieman epäselvät,

mutta joka tapauksessa hänet pidätettiin junasta sotavankileirille

kuljetuksen yhteydessä Raumalta ja toimitettiin Pyhämaan

suojeluskuntalaisten saattamana ja rusikoimana Kuivirauman

Rantalan talon perunakellariin, jossa häntä pidettiin valkoisten vankina

pari viikkoa. Arvoitukseksi jää, miksi Arpanen haettiin takaisin

Pyhämaahan, mutta toiset kaartilaiset joutuivat eri sotavankileireille. Ehkä pelättiin miehen pääseviin liian helpolla.

Kuultuaan Aljen olevan Rantalassa vankina äiti Elina vaati saada tavata poikaansa. Pyyntöön ei suostuttu ja tästä tyrmistyneenä Elina Arpanen

sai hysteerisen kohtauksen Rantalan tuvassa. Mikään ei auttanut

- valkoiset  vain taluttivat parkuvan naisen pihalle. Aikalaistodistajan

- Aljen sisaren Agneksen mukaan - tämän kohtauksen jälkeen kokoontui kenttäoikeus, johon kuului seitsemän suojeluskuntaveljestä

- Yrjö Arvo, Emil Hannula, Frans Hannula, Hannes Kämäri, Aarre Laato, Juho Tammi ja Seemi Toivonen - ja se tuomitsi alustavan tutkimuksen

jälkeen Arpasen kuolemaan ja teloitettavaksi. 

Arpanen ehdotti itse, että teloitus toimeenpantaisiin

kiduttamatta Rantalan pihassa Lyökin tienhaaran tienoilla, mutta tähän

eivät valkoiset suostuneet. Hänen tuskien tiensä viimeinen etappi

oli Kursilan kylän Kalkarin suon laidassa. Täällä Arpanen määrättiin

kaivamaan itselleen puolen metrin syvyinen hauta. Kun se oli

valmis, Juho Tammi hyppäsi hänen jaloilleen niin, että toinen sääriluu

meni poikki. Arpanen sidottiin nyt käsistään, ja muiden pitäessä miehestä

kiinni Tammen isäntä kastroi tämän. Kuohimisen jälkeen suojeluskunnan

päällikön Frans Hannulan komennossa kenttäoikeuden miehet ampuivat

aamunkoittaessa  yhteislaukauksella Alje Arpasen valkoisen armeijan

voitonparaatin päivänä 16.5.1918. Ampumiseen osallistuivat ne, jotka itse

tai joiden omaiset olivat joutuneet punaisen vainon kohteeksi. Albin Impun olisi myös pitänyt olla teloittajien joukossa, mutta hän myöhästyi

ja saapui paikalle kivääreineen vasta kun tilanne oli jo ohi.

Valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim oli kieltänyt 11. toukokuuta

omavaltaiset teloitukset, mutta tieto siitä ei ollut kantautunut

Pyhämaahan tai sitten kieltoa ei välitetty noudattaa. Sen verran tästä surmatyöstä on arkistotietoa, että terroritilastoon on saatu maininta

"Arpanen, murhattu ilmantuomiota"

ja kirkkoherra Väinö Suojamaa on lähettänyt joulukuussa 1918

Vapaussodan historiankomitealle tiedon "Arpanen kadonnut,

todennäköisesti ammuttu alustavan tutkimuksen jälkeen".

Arpasen suohauta peitettiin huolella ja naamioitiin niin,

ettei mistään voinut aavistaa paikkaa miehen viimeiseksi leposijaksi.

Arpasen perheeltä yritettiin salata teloitus. Kysyttäessä Aljen

olinpaikasta suojeluskuntalaiset vastasivat, että hänet oli viety

Turun sotavankileirille. Pikku hiljaa alkoi kuitenkin pitäjässä liikkua huhuja surmatyöstä; joiltakin asiaan vihkiytyneiltä saattoi livahtaa

suusta sana tai pari varomattomasti, ja näin tieto kiiri myös Elina

Arpasen korviin.

Omaisille on aina tärkeää, että he voivat turvata omille vainajilleen

ns. hyvän kuoleman: kunniallisen hautauksen ja haudan.

Se on kuolintavasta riippumaton, perheiden universaali tarve.Niinpä Arpasen nyt nelihenkisen perheen yksinhuoltajaäiti Elina - laivuri-isä

Kristian oli hukkunut New Yorkissa l9l4 - halusi esikoispoikansa siunattuun maahan ja niin hän kolmine tyttärineen etsihaudan paikkaa

metsistä tiiviisti kahden vuoden ajan. Sitä hän ei kuitenkaan löytänyt.

Apua etsintään tuli yllättävältä taholta: katumukseen ja uskoon tulleet

teloittajat Yrjö Arvo ja Frans Hannula osoittivat haudan paikan Salon torpan rakennuksen lähettyviltä Kursilasta. Tämän jälkeen

asiat etenivät ripeästi. Yrjö Arvo teetti Vahtosen isännällä Arvon suulissa

ruumisarkun, joka maalattiin vaalean harmaaksi; Elina Arpasella

ei olisi ollut varaa ostoarkun hankintaan.

Haudan aukiluominen nimismies Axel Waldstedtin johdolla

oli järkyttävä tapaus. "Maasta olet sinä tullut", parahti äiti Elina ja pyörtyi, kun näki poikansa jo pahoin mädäntyneen ruumiin ylösnousemisen kaksi vuotta kuoleman jälkeen 11.5. 1920. Arpasen tyttäret pelästyivät pahan kerran: nyt äitikin kuolee! Äiti kuitenkin virkosi ja niin ruumissaatto läihti kohti Pyhämaan kalmistoa, jonne arkku laskettiin. Vajaan viikon kuluttua toimitettiin viralliset maahanpaniaiset: saattoväen asetuttua haudan ympiirille kirkkoherra Suojamaa siunasi Alje Arpasen haudan lepoon mahdollisimman lyhyen kaavan mukaan 16.5.1920,päivälleen kahden vuoden kuluttua teloituksesta. Hautauspuheessaan hän jätti mainitsematta, että Alje oli kuollut poliittisen väkivallan uhrina. Veljensä muistoa 90 vuotta ylläpitänyt tuolloin 10-vuotias Agnes-sisar lausui kukkia kummulle laskiessaan:

"Sinä olit niin kuin lammas,

joka teuraaksi viedään."

Hautajaiset vietettiin Tuomisen torpassa, jossa saattoväelle tarjottiin kahvit. Raumalta tuli muistotilaisuuteen veneellä laulukuoro, joka esitti hengellisiä lauluja ja virsiä. Elsa Lohikoski Raumalta piti muistopuheen. Tilaisuus pättyi Punaruusut-lauluun: 

Jäivät itkemään äiti ja siskot, mutta tyttöni itkenyt ei,

vapaustaistoon mielensä hehkui,

retki ruusut ne poskilta vei

v

Ja itkemistä riitti: kirkonkylässä Toivosella, Tuomisella ja Arpasella, Kuiviraumassa Takkolla; surusta ei päästy yli kymmeniin vuosiin. Pyhämaassa porvarispiirit olivat sitä mieltä,

että Arpasen haudanhoitaminen, ristin pystyttäminen ja muistokiven

asettaminen oli sodassa hävinneiden uhittelua. Niinpä risti rikottiin useamman kerran ja kivi potkittiin maan rakoon. Vasta uudet sukupolvet,jotka sisällissodan vaiheista Pyhämaassa eivät mitään tiedä, ovat antaneet uuden hautakiven olla rauhassa - niin kuin ovat rauhassa rinnakkain teloitettu ja teloittaja Arpanen ja Hannula.

Viranomaiset eivät tutkineet Arpasen surrnaamista eivätkä suojeluskuntalaiset joutuneet vastuuseen veriteostaan, sillä valkoiset olivat saaneet amnestian eli armahduksen 7.12.1918 kaikista Punaisiin kohdistuneista murhatöistä korkeimman

vallan haltijalta P.E.Svinhufvudilta.

p.s Aineiston käsittely oli minulle varsin hankalaa, joten pahoittelut mahdollisista kämmeistä