RIITTÄÄKÖ 50 vai TARVITAANKO 300 KANSANEDUSTAJAA

Aika lailla tyytymättömiä näkemyksiä kajahtelee kankaille suomalaisen demokratian nykytilasta. Eikä viimeaikainen äänestysprosenttikaan puolusta kansalaisten luottamusta vaaleilla vaikuttamiseen. Kuinka moni kansanedustaja teki jotain näkyvää tai kuuluvaa menneen vuoden aikana vai onko hän yksi niistä hiljaisista, jotka muistuttavat humanoideja, ketkä laskeutuvat vain vaalien alla kansan keskuuteen? Mihin tarvitsemme 200 kansanedustajaa, jos heistä ainoastaan parikymmentä näyttää tekevän jotain? Näin tuumii moni ja mielellään pudottaa eduskunnan päälukua vaikkapa puoleen. Mikä olisi toimenpiteen seuraus, jos kansanedustajien lukua vähennettäisiin vaikka sataan? Ainakin koko poliittisen eliitin kustannukset putoisivat melkoisesti ja rahaa säästyisi ihmisiä konkreettisesti koskettavien asioiden hoitoon.


Maakunnista tulee noin 140 kansanedustajaa, joista muutama saa suunsa auki ja tekee esityksiä äänestäjiensä parhaaksi. Jos kaikkien kansanedustajien määrää vähennetään vaikkapa sataan, suhteellisesti vähennys koskee enemmän maakuntia kuin pääkaupunkiseutua ja yleensäkin yhä useampi kansanedustaja valitaan suurten kaupunkien äänillä. Käytännössä valta keskittyy entistä voimakkaammin pienemmälle alueelle maata ja näin suomalaisten alueellinen eriarvoisuus kasvaa. Samoin huomioiden kärkipäähän voi nostaa vähentyneiden päättäjien vaikutus itse päätöksentekoon. Lienee selvää, että päättäjien määrän kasvaessa kasvaa myös käytettävissä oleva aivokapasiteetti, kokemuspohja ja koulutuksen vaikutukset lisääntyvät ja päättäjien määrän vähentyessä vaikutus muuttuu päinvastaiseksi vai voiko joku väittää, että yksi ihminen tietää,osaa enemmän kuin kaksi tai viisi? Varsinkin puhuttaessa yhteisten asioiden hoidosta, laaja joukko erilaisia ihmisiä takaa sen parhaiten. Uudenkaupungin voi tarjota mainioksi esimerkiksi päättäjien vaikutuksesta paikkakunnan hyvinvointiin ja menestykseen. Aikoinaan yli 18 000 asukkaan väkiluku on romahtanut alle 15 000. Näin kävi vaikka esim. viime laman muualla jatkuessa autotehdas lisäsi työpaikkoja tuhansilla, ei kaupungin päättäjät kyenneet hyötymään uusista työpaikoista. Tämä seuraa, kun päättäjien määrää vähennetään kaikin tavoin esim. lautakuntia lopettamalla plus yhdistelemällä sekä niiden jäsenmäärää pienentämällä ja valtuuston sekä hallituksen kokoa supistamalla. Viimein syntyy kuvio, jossa lautakunnat eivät enää täytä asiantuntijalautakunnan kriteeriä ja herkkähipiäinen hallitus aiheuttaa lisäkuluja typerillä otto-oikeus tempauksillaan.

Ehkäpä keskustelu kansanedustajien määrästä tulisi kääntää kansaedustajien laatuun ja kenties määrän nostoon. Alkuun voisi pohtia kuinka eduskunnassa toteutuu määritelmä kansanedustaja eli edustavatko he ihan tosissaan kansaa ja äänestäjiä. Välillä tuntuu, että eduskunnassa istuu joko Gazan tai Israelin kansanedustajia, ketkä vähät välittävät suomalaisten ongelmista. Omia asioitaan kansanedustajat hoitavat yksimielisesti ilman pienintäkään soraääntä. Tämän väittämän voi todistaa hetkessä, kun tarkastelee pudonneille kansanedustajille lankeavia hillotolppia ja sopeutusrahoja. Pitäisikin estää toinen toisiaan suosivien ammattipoliitikkojen rälssipoppootyylin jatkuminen. Voisimmeko rajoittaa kansanedustaja kausia vaikkapa kahteen tai niin, että eduskunnassa saa istua vain yhden kauden kerrallaan. Meillä löytyy laista sukupuolikiintiö, pitäisikö asettaa rajat myös joillekin ammattikunnille, etteivät niiden edustajat pääse liian vahvasti päättämään esim. omasta työstään tai palkastaan muiden kustannuksella? Voisiko samalla nostaa keskusteluun ministeriöiden valmisteluvallan ja jopa hajauttamisen niin, että ainakin niissä asioissa, joissa ministeriöiden toiminta keskittyy selkeästi pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, myös ministeriöiden toiminta siirrettäisiin sinne.