ESTÄÄKÖ EU UKRAINAN RAUHAN

Tärkeintä Ukrainassa on saada siviilien silmitön tappaminen loppumaan. Tämän seurauksena henkensä säätäneille siviileille lienee ihan sama, istuiko neuvottelupöydässä joku EU tai ei. Lienee jokaiselle sekin selvää, ettei lopullista rauhaa voi tehdä ilman Ukrainan osapuolen istumista neuvottelupöydässä. Nyt Alaskassa Trump ja Putin ottavat ensimmäisen askeleen kohti rauhaa ja tätä tilaisuutta EU ei saa pilata. Trump sai Venäjän tai pikemminkin Putinin uhkailemalla neuvotteluihin. Tykättiin Trumpista tai ei, hän sai enemmän aikaan paljon lyhyemmässä aikaa kuin vuosien saatossa EU, jonka, lähinnä naurettavat, Venäjän vastaiset pakotteet sotkivat unionin oman talouden. Jos EU voisi jotain tehdä, niin se rajoittuu oman roolinsa ja rauhan mahdollisuuksiensa realistiseen tunnustamiseen ja jonkun möläyttäjä Kaja Kallaksen siirtämisen toisiin tehtäviin. 

Ensimmäinen ja tappamisen lopettava askel sisältyy aselepoon eli avoimen sodan ja tuhansien päivittäisten sodan uhrien loppumiseen. Tämän jälkeen alkaa lopullinen vääntö rajoista ja kuten jo nyt kaikki näkevät Venäjää voidaan painostaa kohtuullisiin rajaratkaisuihin. Niin USA kuin Venäjä tietävät kokemuksesta, mitä sellainen miehittäjä, jonka paikallinen väestö kokee vastenmieliseksi, saa osakseen. Ukrainan kansa oppi menneinä vuosina taistelemaan, joten kynnys mahdollisen sissisodan aloittamiseen ei muodostu kovinkaan korkeaksi - rajoja ei voi vetää kansan tahdon vastaisesti ilman, että se käy miehittäjälle kohtuuttoman kalliiksi. Historia osoittaa ikävällä tavalla, että maahan voidaan hyökätä ja nykyaseilla saadaan paljon tuhoa ja hävitystä aikaan, mutta ns. väkisin miehittäminen onkin kokonaan toinen juttu ja paljon hankalampaa - vahvatkin armeijat joutuvat antamaan periksi, kun paikalliset yhdistävät voimansa. Esimerkkejä lienee turha listata.

EU:n ei nyt kannata ajaa itseään, jonkun arvovaltaseikan seurauksena koko rauhan prosessin ulkokehälle. Samalla EU:n tulee tunnustaa realistinen painoarvonsa ja sen seurauksena lankeavan roolinsa maailman politiikassa. Karulla tavalla menneet vuodet osoittivat, että unionin uskottavuus riippuu täysin siitä saako se tukea USA:lta. Siksi unionin keskeisten hahmojen kannattaa harkita möläytyksiään, ennen kuin avaavat suunsa. Pahimmillaan tulevaisuudessa USA, Kiina, Venäjä ja USA neuvottelevat Euroopan roolista ja siitä mitä vanhan mantereen kellokkaiden kanssa tulee tehdä ja toimia. Ikävä totuus piilee siinä, että ilman USA:ta Euroopan puolustus jää auttamatta Venäjän ja Kiinan puolustusteollisuuden jalkoihin. Sekin lienee hyvä pitää mielessä, että Venäjältä eivät lopu raaka-aineet ja lääketeollisuutemme hyytyy, jos se ei saa raaka-aineita Kiinasta!