Uudessakaupungissa pyritään kehittämään kaupunkia historiallisin faktaopein. Nämä faktaopit on löydetty 1970-luvulta, jolloin maanosamme taloudellinrn kasvu ja kehittyminen olivat maailman nopeinta.
Meillä on satsattu halleihin, mutta työpaikat ovat vähentyneet. Meillä on satsattu elinkeinopolitiikkaan, mutta kaupat ja yritykset ovat vähentyneet. Meillä on satsattu palveluihin, mutta palvelut ovat vähentyneet. Meillä on satsattu opetukseen, mutta koulut ja oppilaat ovat vähentyneet. Meillä on tehostettu suunnitelmallisesti ja tulosvastuullisesti toimintoja, mutta niiden kustannukset ja sitä myötä verot sekä taksat ovat nousseet tappiin.
Kaiken edellä mainitun satsauksen seurauksena väki pakenee kaupungistamme. Mutta, jotta seisemänkymmentäluvun oppien tuulahdus olisi täydellinen tarvitaan vielä vuokrakerrostalo ja se lopullinen juju - kaikkien jujujen juju ja varman tulevaisuuden äiti. Tämä lopullinen juju varmistaa meillä ajetun seitsemänkymmentäluvun suunnitelmatalouden saumattoman toimivuuden.
Nyt tämän lopullisen jujun tieltä on jouduttu kaatamaan Mörnen koivukuja. 1970-luvun toimivuuden takaava sinetti ehkäisee väen poismuuton kaupungistamme. Organisaatiossamme on tietämystä ja suora linkki 1970-luvun kaikkien jujujen jujun kotipaikkaan eli Berliiniin. Lopullinen juju joka takaa kaupungin rakentamaan vuokrakerrostaloon asukkaat on tietenkin muuri, joka estää ihmisten poismuuton!
Tältä näyttää muuria vailla valmis Mörne!
keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
tiistai 29. heinäkuuta 2014
KAUPUNGINJOHTAJA HÄNELLE JÄTETYSTÄ ”TUTKINTAPYYNNÖSTÄ” : Ei aihetta toimenpiteisiin, asia loppuunkäsitelty!
Saamieni ja kaupunginjohtajan vahvistamien tietojen mukaan kaupunkilainen veronmaksaja otti yhteyttä paikalliseen luottamushenkilöön epäiltyään kaupunginpalveluksessa olevan työntekijän käyttäneen virka-asemaansa väärin. Yhteydenoton taustalla oli epäilys siitä, että kaupungin palkkalistoilla oleva henkilö olisi työssään toiminut siten, että hänen läheisensä olisi saavuttanut em. menettelyllä taloudellista hyötyä.
Luottamushenkilön saatua tiedon em. epäilystä, hän vei asian
päätäntäorganisaatioon, josta se eteni virkamiesjohdon huipulle eli aina
kaupunginjohtajalle asti. Kaupunginjohta myöntää tapahtuneen ja toteaa, että po. epäillyn esimiehenä hän on vastannut, ettei
kantelun johdosta ole aiheta ryhtyä toimenpiteisiin. Lisäksi
kaupenginjohtaja painottaa: ”Asia on kaupungin puolelta loppuun
käsitelty.”
Kaupungin valmistelu-, toteutus tai päätöselimet eivät ole tuomioistuimia tai edes harkintavaltaisia rikosten suhteen. Jos lakia epäillään rikotun, on asia syytä jättää tutkintaan. Suomen laki mene niin kaupungin käytäntöjen kuin hallintosäännönkin edelle. Kuntalain mukaan kaupunkiorganisaation on toimittava kunnan ja sen asukkaiden parhaaksi ja lain noudattamisen edellyttäminen kaupungin työntekijöiltä lienee parasta kunnalle ja sen asukkaille. On paikallaan huomauttaa, että Uudenkaupungin kaupunkiorganisaatiossa ei työskentele lakimiestä.
Sitä ei tiedetä olisiko po. tapaus johtanut edes tutkintaa, syytetoimiin tai peräti syylliseksi tuomitsemiseen. Näin toimittiin nyt, kun kaupunki organisaatiossa ei ole juristia. Aikaisemmin, kun kaupungin palveluksessa oli juristi, tutkintapyyntöjä jätettiin varsin runsaasti. Nämä aikaisemmat tutkintapyynnöt eivät yhdessäkään tapauksessa edenneet oikeussaliin asti. Mutta tuolloin asioista saatiin syyttäjän päätös, jolloin epäilykset tutkintaan jätettyjenn tapahtumien mahdollisista laittomuuksista poistuivat!
Kaupungin valmistelu-, toteutus tai päätöselimet eivät ole tuomioistuimia tai edes harkintavaltaisia rikosten suhteen. Jos lakia epäillään rikotun, on asia syytä jättää tutkintaan. Suomen laki mene niin kaupungin käytäntöjen kuin hallintosäännönkin edelle. Kuntalain mukaan kaupunkiorganisaation on toimittava kunnan ja sen asukkaiden parhaaksi ja lain noudattamisen edellyttäminen kaupungin työntekijöiltä lienee parasta kunnalle ja sen asukkaille. On paikallaan huomauttaa, että Uudenkaupungin kaupunkiorganisaatiossa ei työskentele lakimiestä.
Sitä ei tiedetä olisiko po. tapaus johtanut edes tutkintaa, syytetoimiin tai peräti syylliseksi tuomitsemiseen. Näin toimittiin nyt, kun kaupunki organisaatiossa ei ole juristia. Aikaisemmin, kun kaupungin palveluksessa oli juristi, tutkintapyyntöjä jätettiin varsin runsaasti. Nämä aikaisemmat tutkintapyynnöt eivät yhdessäkään tapauksessa edenneet oikeussaliin asti. Mutta tuolloin asioista saatiin syyttäjän päätös, jolloin epäilykset tutkintaan jätettyjenn tapahtumien mahdollisista laittomuuksista poistuivat!
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Amatöörit valitsevat ammattilaista: TEKNINEN JOHTAJA - PARAS VAI SOPIVA!
Kahdessa asiassa voin todeta elämäni aikana onnistuneeni edes jotenkin. Ensimmäinen on matkailun kehittäminen ja toinen henkilökunnan rekrytointi ja motivointi. Olen ollut henkilökohtaisesti mukana haastattelemassa ja palkkaamassa kymmeniä ihmisiä erilaisiin tehtäviin. Kun katson em. palkattujen tyyppien urakehitystä ja merkitystä palkanmaksajilleen, voin todeta valintojen menneen kohtuullisesti putkeen. Oliko kohdallani kyse säkästä tai sattumasta, sitä en lähde arvioimaan.
Ihmistä palkattaessa ykstyisellä sektorilla, on itsestään selvää, että tehtävään valitaan, perinpohjaisen valmistelun ja pohdinnan jälkeen, paras vaihtoehto. Vain yrityksen saama hyöty ja raharaamit ratkaisevat yksityisen sektorin onnistuneessa henkilökunnan rekrytoinnissa. Asian luulisi olevan samoin kunnan hakiessa väkeä työtehtäviin - katsotaan kenestä hakijasta on eniten hyötyä kuntalaiselle ja valitaan hänet. Näin yksinkertaista luusi henkilökunnan palkkauksen olevan. - Vaan eipä ole, meillä ongelma ei ole hakijoissa vaan valitsijoissa.
Jo mielenkiinnosta, olen ollut mukana muutamassa kaupunkimme järjestämässä työhaastattelutilaisuudessa. Näitä kaupunkimme hakuprosesseja voitanee pitää pitkälti amatöörimäisinä ja lähinnä naurettavina. On käynyt jopa niin, että jo työpaikkailmoitus on laadittu niin poskelleen, että hakuprosessi jouduttiin käymään toistamiseen. Olen haastatteluissa havainnut kuinka pärstäkerroin ja sopivuus saattaa ajaa räikeästi pätevyyden ohi. Joskus tuntui, että haastattelussa haettiin enemmänkin sopivaa seuraa kuin ammatitaitoista työntekijää kaupunkilaisten palvelijaksi.
Parhaimmillaan jutut haastattelujen välillä pyörivät aivan uskomattomissa ja pöyristyttävissä uomissa - liikutaan keltaisen lehdistön etusivutasolla. Mutta otetaanpa eräs esimerkki haastattelujen onnettomasta tasosta: Ensinnäkään haastattelijat eivät olleet valmistautuneet tilaisuuteen ottamalla selville vähääkään haastateltavan taustoista. Itse ryhdyin jututtamaan häntä menneisyyden vähemmän mairittelevista käänteistä ja sain kandinaatin punottamaan ja hiiltymään. Tässä vaiheessa minulle todettiin, että haastateltavaa ei saa ahdistaa ja paineistaa noin törkeästi.
Tämän jälkeen minua ahdistamisesta ja painostamisesta syyttänyt tapaus alkoi jututtaa haastateltavaa: Tuletko aikaisin töihin? Oletko sitoutunut työhösi? Oletko valmis joustamaan työajoissa? Tunnetko elinkeinoelää? Kestätkö paineita? :Näitä kysymyksiä lakoonisesti ja teennäisrennosti pudotellessaan kysyjä haukkui mm. hakijan aikaisemman kolleegan maan rakoon. Haastattelu oli totaalinen shokki haasteltavalle ja minulle.
Ajatelkaapa nyt itsekse, vastaako kukaan työpaikkan hakija em. kysymyksiin: -En tule ajoissa töihin, en ole sitoutunut työhöni, en jousta yhtään töiden vuoksi, elinkeinoelämästä en tiedä tuon taivaallista ja mitä paineisiin tulee, lasken alleni välittömästi, jos joku menee vähänkin vastoin suunnitelmia. Haastattelussa täytyy haastateltava panna koville ja vieläpä sitä kovemmalle, mitä kovempaan virkaan häntä haetaan. -Mutta jos ei ole osaamista tai muitakaan eväitä, niin milläs pistät?
Ensinnäkin meidän pitäisi sopia selkeät pelisäännöt pätevyysvaatimuksista, haun pääpainotteista, määräaikaisuudesta, testauksista, hakuajoista, mahdollisesta jatkohausta ja asettaa selkeät palkkaraamit. Toiseksi pitää valita pätevät esihaastattelijat, jotka ajavat selkeästi kaupunkilaisten parasta eikä sitä, että valittava on ensisijaisesti omaa puoluetta eikä missään tapauksessa ole kilpailevan puolueen ehdokas.
Jos kaupunkilaisen etu on ainoa motiivi valinnalle ja valintaa ei tee onneton hallituksemme, vältämme valintamokan. Viime valinta meni jo hyvin, joten toivotaan parasta tämänkin suhteen. Emmehän elä missään Baikonurissa, jonne tarvitaan lisää kosmonautteja!
Ihmistä palkattaessa ykstyisellä sektorilla, on itsestään selvää, että tehtävään valitaan, perinpohjaisen valmistelun ja pohdinnan jälkeen, paras vaihtoehto. Vain yrityksen saama hyöty ja raharaamit ratkaisevat yksityisen sektorin onnistuneessa henkilökunnan rekrytoinnissa. Asian luulisi olevan samoin kunnan hakiessa väkeä työtehtäviin - katsotaan kenestä hakijasta on eniten hyötyä kuntalaiselle ja valitaan hänet. Näin yksinkertaista luusi henkilökunnan palkkauksen olevan. - Vaan eipä ole, meillä ongelma ei ole hakijoissa vaan valitsijoissa.
Jo mielenkiinnosta, olen ollut mukana muutamassa kaupunkimme järjestämässä työhaastattelutilaisuudessa. Näitä kaupunkimme hakuprosesseja voitanee pitää pitkälti amatöörimäisinä ja lähinnä naurettavina. On käynyt jopa niin, että jo työpaikkailmoitus on laadittu niin poskelleen, että hakuprosessi jouduttiin käymään toistamiseen. Olen haastatteluissa havainnut kuinka pärstäkerroin ja sopivuus saattaa ajaa räikeästi pätevyyden ohi. Joskus tuntui, että haastattelussa haettiin enemmänkin sopivaa seuraa kuin ammatitaitoista työntekijää kaupunkilaisten palvelijaksi.
Parhaimmillaan jutut haastattelujen välillä pyörivät aivan uskomattomissa ja pöyristyttävissä uomissa - liikutaan keltaisen lehdistön etusivutasolla. Mutta otetaanpa eräs esimerkki haastattelujen onnettomasta tasosta: Ensinnäkään haastattelijat eivät olleet valmistautuneet tilaisuuteen ottamalla selville vähääkään haastateltavan taustoista. Itse ryhdyin jututtamaan häntä menneisyyden vähemmän mairittelevista käänteistä ja sain kandinaatin punottamaan ja hiiltymään. Tässä vaiheessa minulle todettiin, että haastateltavaa ei saa ahdistaa ja paineistaa noin törkeästi.
Tämän jälkeen minua ahdistamisesta ja painostamisesta syyttänyt tapaus alkoi jututtaa haastateltavaa: Tuletko aikaisin töihin? Oletko sitoutunut työhösi? Oletko valmis joustamaan työajoissa? Tunnetko elinkeinoelää? Kestätkö paineita? :Näitä kysymyksiä lakoonisesti ja teennäisrennosti pudotellessaan kysyjä haukkui mm. hakijan aikaisemman kolleegan maan rakoon. Haastattelu oli totaalinen shokki haasteltavalle ja minulle.
Ajatelkaapa nyt itsekse, vastaako kukaan työpaikkan hakija em. kysymyksiin: -En tule ajoissa töihin, en ole sitoutunut työhöni, en jousta yhtään töiden vuoksi, elinkeinoelämästä en tiedä tuon taivaallista ja mitä paineisiin tulee, lasken alleni välittömästi, jos joku menee vähänkin vastoin suunnitelmia. Haastattelussa täytyy haastateltava panna koville ja vieläpä sitä kovemmalle, mitä kovempaan virkaan häntä haetaan. -Mutta jos ei ole osaamista tai muitakaan eväitä, niin milläs pistät?
Ensinnäkin meidän pitäisi sopia selkeät pelisäännöt pätevyysvaatimuksista, haun pääpainotteista, määräaikaisuudesta, testauksista, hakuajoista, mahdollisesta jatkohausta ja asettaa selkeät palkkaraamit. Toiseksi pitää valita pätevät esihaastattelijat, jotka ajavat selkeästi kaupunkilaisten parasta eikä sitä, että valittava on ensisijaisesti omaa puoluetta eikä missään tapauksessa ole kilpailevan puolueen ehdokas.
Jos kaupunkilaisen etu on ainoa motiivi valinnalle ja valintaa ei tee onneton hallituksemme, vältämme valintamokan. Viime valinta meni jo hyvin, joten toivotaan parasta tämänkin suhteen. Emmehän elä missään Baikonurissa, jonne tarvitaan lisää kosmonautteja!
sunnuntai 27. heinäkuuta 2014
Kunnallisessa korkeushypyssä rimanalittajakin voi olla mestari!
Jos aikuisten korkeushypyssä rima keikku 55 cm korkeudessa ja hyppääjä pudottaa sen, saa riman pudottaja osakseen naureskelu, koska hän on kerrassaan onneton korkeushyppääjä. Sen sijaan, jos muut eivät saa rimaa edes alas, on riman pudottaja, huonoudestaan huolimatta, porukan paras korkeushyppääjä. Jos media uutisoi kyseisen hyppääjän olevan suuri voittaja ja porukan paras korkeushyppääjä, mutta jättää ilmoittamatta numerot ja luvut eli korkeuden, saa median varassa oleva kansa hiukan virheellisen kuvan korkeushyppääjien taidoista. Tältä pohjalta saattaa kansa juhlia varsin kehnoa korkeushyppääjää suurena sankarina ja menestyjänä.
Mikäli joukko surkeita korkeushyppääjiä on saavuttanut merkittävän aseman uutisoinnilla; Joka ilman lukuja ja tuloksia on tehnyt heistä sankareita, on heidän pääasillinen tavoitteensa vaieta totuudesta ja pitää se oman pienen piirin tietona. Kun em. piiri pitää yhtä ja huolta siitä, että heidän joukkoonsa ei tule heitä pätevämpiä korkeushyppääjiä, onnistuu valheessa eläminen ja vallassa pysyminen - kiitos median.
Onnettomien korkeushyppääjien vallassa pysymiselle ilmestyy ongelmia vasta siinä vaiheessa, jos joku joukon merkittävimmistä jäsenistä esim. valmentaja, päättää siirtyä muualle ja hänet täytyy korvata avoimen haun kautta uudella tekijällä. Jos esim. valmentajan korvaajaksi valitaan paras mahdollinen korkeushypyn tulosvastuullinen asiantuntija, tämä vaati välittömästi nykyisten korkeushyppääjien vaihtamista. Eihän yhdellekään menestystä janoavalle ammattivalmentajalle kelpaa hyppäjämateriaali, josta kukaan ei pääse edes 55 cm:ä.
Avoimessa valinnassa onnettomat korkeushyppääjät eivät voi suoraan valita mahdollisimman onnetonta valmentajaa - kansa ei sulattaisi tätä. Siispä vallassa pysyäkseen onnettomat korkeushyppääjät tarvitsevat, heitä ennenkin auttaneen, median apua. Niinpä jipoilla, jutuilla ja silmän käännöllä, valitaan korkeushyppyvalmentaja, joka ei ole koskaan hypännyt korkeutta eikä edes nähnyt urheilukenttää. Näin sama paletti jatkuu ja onnettomat korkeushyppääjät jatkavat uuden onnettoman valmentajan kanssa onnetonta korkeushyppelyään. Mikään ei muutu, media pitää siitä huolen!
Voiko kaupungissa tehdä kymmeniä vuosia totaalisia riman alutuksia ja silti kantaa sankarin viittaa sekä keikkua kymmenet vuodet vallan huipulla? Voiko joku paikkakunta menettää lähes 20% asukkaista, ajaa kouluverkkonsa alas, tyhjentää pääkatunsa liikkeistä, nostaa veroja ja taksoja, myydä miljoonilla kaupunkilaisten omaisuutta, tuhlata kaupunkilaisten omaisuttaa ilmiselviin älyttömyyksiin ja palkita kaikki munaukset valmistelleet tyypit ruhtinallisilla palkkioilla? Kaikki tämä on mahdollista, kun tietämättömät ja osaamattomat, yli hallintokuntien ja puoluerajojen, yhdessä median kanssa vaikenevat totuudesta, kertovat sopivasti väritettyjä osatotuuksia ja juhlivat kuin korkeimman riman ylittäjät! Tarvitaanko nyt menon takaamiseksi tekninen rimanalittaja?
Mikäli joukko surkeita korkeushyppääjiä on saavuttanut merkittävän aseman uutisoinnilla; Joka ilman lukuja ja tuloksia on tehnyt heistä sankareita, on heidän pääasillinen tavoitteensa vaieta totuudesta ja pitää se oman pienen piirin tietona. Kun em. piiri pitää yhtä ja huolta siitä, että heidän joukkoonsa ei tule heitä pätevämpiä korkeushyppääjiä, onnistuu valheessa eläminen ja vallassa pysyminen - kiitos median.
Onnettomien korkeushyppääjien vallassa pysymiselle ilmestyy ongelmia vasta siinä vaiheessa, jos joku joukon merkittävimmistä jäsenistä esim. valmentaja, päättää siirtyä muualle ja hänet täytyy korvata avoimen haun kautta uudella tekijällä. Jos esim. valmentajan korvaajaksi valitaan paras mahdollinen korkeushypyn tulosvastuullinen asiantuntija, tämä vaati välittömästi nykyisten korkeushyppääjien vaihtamista. Eihän yhdellekään menestystä janoavalle ammattivalmentajalle kelpaa hyppäjämateriaali, josta kukaan ei pääse edes 55 cm:ä.
Avoimessa valinnassa onnettomat korkeushyppääjät eivät voi suoraan valita mahdollisimman onnetonta valmentajaa - kansa ei sulattaisi tätä. Siispä vallassa pysyäkseen onnettomat korkeushyppääjät tarvitsevat, heitä ennenkin auttaneen, median apua. Niinpä jipoilla, jutuilla ja silmän käännöllä, valitaan korkeushyppyvalmentaja, joka ei ole koskaan hypännyt korkeutta eikä edes nähnyt urheilukenttää. Näin sama paletti jatkuu ja onnettomat korkeushyppääjät jatkavat uuden onnettoman valmentajan kanssa onnetonta korkeushyppelyään. Mikään ei muutu, media pitää siitä huolen!
Voiko kaupungissa tehdä kymmeniä vuosia totaalisia riman alutuksia ja silti kantaa sankarin viittaa sekä keikkua kymmenet vuodet vallan huipulla? Voiko joku paikkakunta menettää lähes 20% asukkaista, ajaa kouluverkkonsa alas, tyhjentää pääkatunsa liikkeistä, nostaa veroja ja taksoja, myydä miljoonilla kaupunkilaisten omaisuutta, tuhlata kaupunkilaisten omaisuttaa ilmiselviin älyttömyyksiin ja palkita kaikki munaukset valmistelleet tyypit ruhtinallisilla palkkioilla? Kaikki tämä on mahdollista, kun tietämättömät ja osaamattomat, yli hallintokuntien ja puoluerajojen, yhdessä median kanssa vaikenevat totuudesta, kertovat sopivasti väritettyjä osatotuuksia ja juhlivat kuin korkeimman riman ylittäjät! Tarvitaanko nyt menon takaamiseksi tekninen rimanalittaja?
lauantai 19. heinäkuuta 2014
VUOKRAKERROSTALOJEN HAIKAILIJAT KUULUVAT AIKAAN SIRPPI JA VASARA!
1970-luvulla elettiin Suomessa todellista rakennemuutosta. Väki muutti maaseudun elinkelvottomilta maatiloilta kaupunkeihin. Tuolloin kotoa lähtö oli pakon sanelema juttu. Varallisuuden puuttuessa kodit ränsistyivät ja siksi, jotkut asuinrakennukset olivat vailla vesijohtoja, viemäreitä ja jopa sähköä. Harvoista taloista löytyi yhtä autoa tai edes moottoripyörä. Kun vielä tuon ajan tiet ja autot olivat mitä olivat, voitiin etätyötä pitää täysin utopistisena haihatteluna. Siispä työn perässä muutto oli teollistuvassa Suomessa pääsääntöisesti ainoa realistinen vaihtoehto perheen elintason parantamiseksi.
1970-luvulla alkoi melkoinen elementtikerrostalojen rakennusbuumi. Sähkö, vesi, viemäri, ei tarvinut lämmittää puilla, ei aurata pihaa ja helppo työ kotioloihin verrattuna sai ihmiset jättämään maaseudun ankeat ja askeettiiset olot. Luonnon armoilla eläminen ja tienaaminen, kituuttaminen ja ainainen epävarmuus tulevaisuudesta vaihtui säännölliseen työhön ja vuokra-asumiseen - 8 tuntiin päivässä, 5 päivään viikossa, huoleton asuminen ja varma työ.
1970-luvun murroksen myötä alkoi myös kansan vaurastuminen, autot alkoivat yleistyä ja 1980-luvulla auto kuului jo useimpiin kotitalouteen. Tosin autot olivat sen ajan Mosseja, Skodia, Volkkareita jne. Tuolloin tavallisen duunarin mieleen ei edes juolahtanut aja sadan saati viidenkymmen kilometrin työmatkaa päivittäin edestakaisin. Jos työ vaihtui, mikä tuolloin oli harvinaista, koko perhe muutti työn perässä ja useinmiten vuokra-asuntoon.
Varallisuuden kasvaessa ja Suomen autoistuessa vanhasta kotitalosta tuli kesäpaikka, joka usein lohkottiin mökkitonteiksi. Suomalainen kaipasi juurilleen ja luontoon sekä omaan rauhaan. Tämä oman rauhan kaipaaminen näkyy vaurastumisen seuraavassa vaiheessa eli useat halusivat oman asunnon ja mielummin vielä omakotitalon tai edes rivitalon. Niinpä vuokra-asunnot tulivat tarpeettomiksi. Teollisuusyhtiöt ja kunnat myivät vuokrakerrostaloja jopa pilkkahintaan. Uudessakaupungissakin sai 1990-luvulla omakseen kerrostalokaksion 20 000 markalla eli henkilöauton hinnalla.
2010-luvun Suomi on täysin toisenlainen kuin se Suomi, jossa ihmiset muuttivat työn perässä maalta kaupunkien vuokrakerrostaloihin. Lähes jokaisessa taloudessa on auto useissa kaksi - tiestö, laadukkaat ja miellyttävät autot mahdollistavat pitkätkin päivittäiset työmatkat - lähes kaikki asuvat omistusasunnossa - lasten harrastukset ovat kehittyneet ja monipuolistuneet - aniharva suomalainen haluaa kerrostaloon asumaan ja jos haluaa, täytyy talon läheltä löytyä kaikki mahdolliset palvelut.
Ei siis ole tätä päivää, jos kuvittelee ensin isän muuttavan työn perässä parakkiin tehtaan lähistölle ja perheen seuraavan, vuokrakerrostalo valmistuu tehtaan lähelle. Me elämme 2010-luvulla emmekä 1970-lukua. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, jos siinä muutoksessa aiomme pärjätä meidän on mielummin oltava joitakin vuosia muita edellä. Emmekä varmasti pärjää, jos ajatusmaailmamme 40 vuotta muita jäljessä.
Vastaus siihen mitä meidän tulisi tehdä löytyi Passarista, kun kyselin sieltä Uuteenkaupunkiin muuttajista: Tänne muuttaa nuoria poikamiehiä, mutta perheitä tänne ei muuta lasten harrastusmahdollisuuksien vuoksi. Siispä paljon olennaisempaa olisi kehittää paikallista koululaitosta ja harrastuspuitteita kuin lyödä miljoonia vuokrakerrostaloon. Perheet muuttavat tänne, kun lasten elämän puitteet ja harrastusmahdollisuudet ovat hyvät. Nämä perheet ostavat tai rakentavat itselleen mieleiset talot. Vuokra-asunnoista tulee vain nukkuma- ja rymykämppiä viikoksi perheestä erkaneville nuorille miehille.
Ainoastaan jos vuokrakerrostalo ja täällä olevat muut puitteet ovat lähtöpaikkaa paremmat, ne vetävät muuttajia tänne. Tuolloin muttajien lähtöosoite löytynee Balttiasta tai vieläkin etäänpää. Tämän sortin muuttoliike taas aiheuttaa paljon haasteita ja paineita mm. jo alasajetulle opetustoimelle. Muistanette kuinka muutama vuosi sitten koulujemme äidinkielen opetukseen täytyi satsata 100 000€ ekstraa, jotta se saataisiin edes hädin tuskin kelvolliselle tasolle. Eli kykenemmekö vastaanottamaan vieraskielisiä muuttajia, jos emme kykene hoitamaan suomenkielistenkään asioita suomen kielen osalta? Tätä sopii pohtia kunkin tykönään.
Meidän todelliset muuttovalttikortimme löytyvät vanhoista puutaloista, meren läheisyydestä ja maaseudusta. Näistä pystymme tarjoamaan jotain sellaista, mitä kaikkialta muualta ei löydy ja jos löytyy, olemme hinnaltamme kilpailukykyisiä. Ikävää, että nämä vaihtoehdot on jo lukuisilla eri kerroilla tarjottu päättäjillemme ja valmistilijoillemme, mutta aina ne on tyrmätty, sillä meidän 1970-luvulle jämähtäneeseen valmisteluun ja päätöksentekoon ei kuulu uudet raikkaat 2010-luvun opit ja näkemykset!
1970-luvulla alkoi melkoinen elementtikerrostalojen rakennusbuumi. Sähkö, vesi, viemäri, ei tarvinut lämmittää puilla, ei aurata pihaa ja helppo työ kotioloihin verrattuna sai ihmiset jättämään maaseudun ankeat ja askeettiiset olot. Luonnon armoilla eläminen ja tienaaminen, kituuttaminen ja ainainen epävarmuus tulevaisuudesta vaihtui säännölliseen työhön ja vuokra-asumiseen - 8 tuntiin päivässä, 5 päivään viikossa, huoleton asuminen ja varma työ.
1970-luvun murroksen myötä alkoi myös kansan vaurastuminen, autot alkoivat yleistyä ja 1980-luvulla auto kuului jo useimpiin kotitalouteen. Tosin autot olivat sen ajan Mosseja, Skodia, Volkkareita jne. Tuolloin tavallisen duunarin mieleen ei edes juolahtanut aja sadan saati viidenkymmen kilometrin työmatkaa päivittäin edestakaisin. Jos työ vaihtui, mikä tuolloin oli harvinaista, koko perhe muutti työn perässä ja useinmiten vuokra-asuntoon.
Varallisuuden kasvaessa ja Suomen autoistuessa vanhasta kotitalosta tuli kesäpaikka, joka usein lohkottiin mökkitonteiksi. Suomalainen kaipasi juurilleen ja luontoon sekä omaan rauhaan. Tämä oman rauhan kaipaaminen näkyy vaurastumisen seuraavassa vaiheessa eli useat halusivat oman asunnon ja mielummin vielä omakotitalon tai edes rivitalon. Niinpä vuokra-asunnot tulivat tarpeettomiksi. Teollisuusyhtiöt ja kunnat myivät vuokrakerrostaloja jopa pilkkahintaan. Uudessakaupungissakin sai 1990-luvulla omakseen kerrostalokaksion 20 000 markalla eli henkilöauton hinnalla.
2010-luvun Suomi on täysin toisenlainen kuin se Suomi, jossa ihmiset muuttivat työn perässä maalta kaupunkien vuokrakerrostaloihin. Lähes jokaisessa taloudessa on auto useissa kaksi - tiestö, laadukkaat ja miellyttävät autot mahdollistavat pitkätkin päivittäiset työmatkat - lähes kaikki asuvat omistusasunnossa - lasten harrastukset ovat kehittyneet ja monipuolistuneet - aniharva suomalainen haluaa kerrostaloon asumaan ja jos haluaa, täytyy talon läheltä löytyä kaikki mahdolliset palvelut.
Ei siis ole tätä päivää, jos kuvittelee ensin isän muuttavan työn perässä parakkiin tehtaan lähistölle ja perheen seuraavan, vuokrakerrostalo valmistuu tehtaan lähelle. Me elämme 2010-luvulla emmekä 1970-lukua. Maailma on muuttunut ja muuttuu edelleen, jos siinä muutoksessa aiomme pärjätä meidän on mielummin oltava joitakin vuosia muita edellä. Emmekä varmasti pärjää, jos ajatusmaailmamme 40 vuotta muita jäljessä.
Vastaus siihen mitä meidän tulisi tehdä löytyi Passarista, kun kyselin sieltä Uuteenkaupunkiin muuttajista: Tänne muuttaa nuoria poikamiehiä, mutta perheitä tänne ei muuta lasten harrastusmahdollisuuksien vuoksi. Siispä paljon olennaisempaa olisi kehittää paikallista koululaitosta ja harrastuspuitteita kuin lyödä miljoonia vuokrakerrostaloon. Perheet muuttavat tänne, kun lasten elämän puitteet ja harrastusmahdollisuudet ovat hyvät. Nämä perheet ostavat tai rakentavat itselleen mieleiset talot. Vuokra-asunnoista tulee vain nukkuma- ja rymykämppiä viikoksi perheestä erkaneville nuorille miehille.
Ainoastaan jos vuokrakerrostalo ja täällä olevat muut puitteet ovat lähtöpaikkaa paremmat, ne vetävät muuttajia tänne. Tuolloin muttajien lähtöosoite löytynee Balttiasta tai vieläkin etäänpää. Tämän sortin muuttoliike taas aiheuttaa paljon haasteita ja paineita mm. jo alasajetulle opetustoimelle. Muistanette kuinka muutama vuosi sitten koulujemme äidinkielen opetukseen täytyi satsata 100 000€ ekstraa, jotta se saataisiin edes hädin tuskin kelvolliselle tasolle. Eli kykenemmekö vastaanottamaan vieraskielisiä muuttajia, jos emme kykene hoitamaan suomenkielistenkään asioita suomen kielen osalta? Tätä sopii pohtia kunkin tykönään.
Meidän todelliset muuttovalttikortimme löytyvät vanhoista puutaloista, meren läheisyydestä ja maaseudusta. Näistä pystymme tarjoamaan jotain sellaista, mitä kaikkialta muualta ei löydy ja jos löytyy, olemme hinnaltamme kilpailukykyisiä. Ikävää, että nämä vaihtoehdot on jo lukuisilla eri kerroilla tarjottu päättäjillemme ja valmistilijoillemme, mutta aina ne on tyrmätty, sillä meidän 1970-luvulle jämähtäneeseen valmisteluun ja päätöksentekoon ei kuulu uudet raikkaat 2010-luvun opit ja näkemykset!
keskiviikko 16. heinäkuuta 2014
Miksi vienti ei vedä ja Suomi taantuu taantumistaan? -TYÖN KUNNIOITUS ON HÄVINNYT SUOMESTA!
Meillä teollisuuden duunareilta vaaditaan palkanalennuksia ja haukutaan liian raskaita yhteiskunnan organisaatioita sekä niiden tuottamia kalliita palveluita. Kannattaa hiukan katsoa, ketkä moisia huutelevat ja miten yhteiskuntamme on kehittynyt ja miten sen kaavaillaan, päättäjien aivoituksissa, kehittyvän.
On ihmeellistä, jos 1970-luvulla Suomi oli köyhempi valtio kuin nyt, mutta tänään meillä ei ole varaa mihinkään ns. kansaa palvelevaan tai kansaa hyödyttävään. 1970-luvulla köyhä Suomi rakensi uimahalleja, jäähalleja; samoin tuolloin luotiin tasa-arvoiset terveys/opetuspuitteet jokaiselle Suomen kansalaisille. Nyt meillä ei ole varaa mihinkään vaikka maa on selkeästi 1970-lukua vauraampi.
Kaiken takana on valtaan päässyt ääretön itsekkyys ja omaan tai oman ammattikunnan pussiin pelaaminen. Kun nämä ammattikunnat ovat yhteiskunnalle täysin mitään konkreettista lisäarvoa tuottamattomia, voidaan niihin käytettyjen rahojen todeta meneen kuin tuhkan tuuleen. Meillä on noussut valtaan loisammattien luokka. Tämä todellista työtä väheksyvä oman edun tavoittelijoiden joukko on kaapannut vallan Suomessa. Suomen nykyinen tilanne johtuu vain ja ainoastaan em. ryhmän itsekkyydestä ja työn aliarvioinnista.
Muistelkaapa soijatehtaan lakkohässäköitä. Siellä työntekijät vaativat vain kohtuullista palkkaa. Tuolla palkalla työntekijät olisivat kustantaneet ruuan, vaatteet, asumisen, kulkemisen, harrastamisen jne. eli olisivat vaivoin kohtuullisesta palkastaan antaneet panoksensa tämän yhteiskunnan toimimiselle. Mutta kuinkas kävi? Määrätyt tahot syyllistivät työntekijät ahneiksi ja syyttivät heitä koko tehtaan vaikeuksista. Sinäänsä naurettavaa ja tietämättömyyttä sekä ennen kaikkea äärettömän itsekästä syyttelyä - eihän sadanmiljoonan euron tehdas voi kaatua muutamankymmen ihmisen muutaman eron tuntipalalkan korotusvaateeseen. Tämän hoksaa jokainen täyspäinen.
Soijatehtaan työntekijä pyörittää palkallaan yhteiskuntaa paikallistasolla ja hänen valmistamansa, ulkomaille viety, tuote tuo varallisuutta koko maahamme. Näin homman menisi, jos se toimisi. Sopii pohtia, miksi se ei toimi tämän päivä Suomessa. Syy kaikkeen on todellisen työn väheksymisessä. Kaikki haluavat uhota: Meidän lapsi on lääkäri, arkkitehti, juristi, kosmonautti, taikonautti, astronautti jne. On hienoa kun menestytään ja lapset menestyy, mutta pitäisi muistaa se mihin menestyksemme perustuu. SE PERUSTUU KILPAILUKYKYISEEN TYÖHÖN JA SEN TUOTTAMIIN VIENTITULOIHIN!
Kaikkein suurimmat todellisen työn väheksyjät löytyvät juuri niistä ammattikunnista, jotka eivät tuota tälle maalle yhtään mitään, vaan päin vastoin härskisti ja itsekkäästi kuppaavaat väheksymänsä työn ja sen tekijän tuloksia. Jos me otamme sata paperimiestä, sata autontekijää, sata juristia, sata kirjanpitäjää, sata isännöitsijää ja vertailemme heidän työnsä merkitystä kansantaloudelle, ei liene pienintäkään epäilystä keitä ilman maamme kaatuu ja keitä ilman maamme vaurastuu.
Meidän tulisi luoda yhteiskunta, jonka tuotos ei huku byrokratian tuottamien pykälien luojiin ja hyväksikäyttäjiin. Suomen pykälistöä ja säännöstöä olisi kyettävä yksinkertaistamaa, jottei joka käänteessä tarvita jotain pykälänikkaria tai sen kiertäjää vain siksi, että homma ei toimi normaalin järjen mukaisesti.
On esim. huvittavaa, että yhteiskunnalla on varaa maksaa tonnitolkulla lakimiehille, jotka käsittelevät vientiellisuudesta pudonneen ja nälkäänsä hernekeittopurkin varastaneen kansalaisen oikeusjuttua; mutta sen sijaan yhteiskunnalla ei ole älyä eli varaa turvata vientiteollisuuden työpaikkoja ja kaikkien mahdollisuutta hernekeittopurkin ostamiseen. On selvää ettei yhteiskunta pyöri, jos kaikki olemme toistemme asioita hoitavia kirjanpitäjiä, juristeja tai isännöitsijöitä. Jostakin täytyy em. toimijoille rahankin tulla ja jos he pröystäilevät tuontituotteilla, me tarvitsemme vientiteollisuutta ja sen kohtuudella toimeentulevaa työntekijää.
Vientiteollisuuden lisäksi kuntien työntekijät ovat jatkuvan aliarvostuksen kohteena. He kuitenkin tekevät pääsääntöisesti sitä työtä, minkä kuntalaiset heiltä edellyttävät. Nyt kun Suomi on rikkaampi kuin koskaan, joudumme rahapulan vuoksi ajamaan kuntia ja niiden palveluja alas. Tämä on suorastaan käsittämätöntä ja yhteiskunnan jäseniä eriarvoistavaa. Meidän pitäisi ottaa ohjeeksi vanhga kibbutsin ohjelause: JOKAINEN ANTAA KYKYJENSÄ MUKAAN JA JOKAINEN SAA TARPEENSA MUKAAN! Voisimme ensiksi pohtia miten Suomi muuttuu, jos meillä on sata siivojaa vähemmän tai sata juristia vähemmän?
On ihmeellistä, jos 1970-luvulla Suomi oli köyhempi valtio kuin nyt, mutta tänään meillä ei ole varaa mihinkään ns. kansaa palvelevaan tai kansaa hyödyttävään. 1970-luvulla köyhä Suomi rakensi uimahalleja, jäähalleja; samoin tuolloin luotiin tasa-arvoiset terveys/opetuspuitteet jokaiselle Suomen kansalaisille. Nyt meillä ei ole varaa mihinkään vaikka maa on selkeästi 1970-lukua vauraampi.
Kaiken takana on valtaan päässyt ääretön itsekkyys ja omaan tai oman ammattikunnan pussiin pelaaminen. Kun nämä ammattikunnat ovat yhteiskunnalle täysin mitään konkreettista lisäarvoa tuottamattomia, voidaan niihin käytettyjen rahojen todeta meneen kuin tuhkan tuuleen. Meillä on noussut valtaan loisammattien luokka. Tämä todellista työtä väheksyvä oman edun tavoittelijoiden joukko on kaapannut vallan Suomessa. Suomen nykyinen tilanne johtuu vain ja ainoastaan em. ryhmän itsekkyydestä ja työn aliarvioinnista.
Muistelkaapa soijatehtaan lakkohässäköitä. Siellä työntekijät vaativat vain kohtuullista palkkaa. Tuolla palkalla työntekijät olisivat kustantaneet ruuan, vaatteet, asumisen, kulkemisen, harrastamisen jne. eli olisivat vaivoin kohtuullisesta palkastaan antaneet panoksensa tämän yhteiskunnan toimimiselle. Mutta kuinkas kävi? Määrätyt tahot syyllistivät työntekijät ahneiksi ja syyttivät heitä koko tehtaan vaikeuksista. Sinäänsä naurettavaa ja tietämättömyyttä sekä ennen kaikkea äärettömän itsekästä syyttelyä - eihän sadanmiljoonan euron tehdas voi kaatua muutamankymmen ihmisen muutaman eron tuntipalalkan korotusvaateeseen. Tämän hoksaa jokainen täyspäinen.
Soijatehtaan työntekijä pyörittää palkallaan yhteiskuntaa paikallistasolla ja hänen valmistamansa, ulkomaille viety, tuote tuo varallisuutta koko maahamme. Näin homman menisi, jos se toimisi. Sopii pohtia, miksi se ei toimi tämän päivä Suomessa. Syy kaikkeen on todellisen työn väheksymisessä. Kaikki haluavat uhota: Meidän lapsi on lääkäri, arkkitehti, juristi, kosmonautti, taikonautti, astronautti jne. On hienoa kun menestytään ja lapset menestyy, mutta pitäisi muistaa se mihin menestyksemme perustuu. SE PERUSTUU KILPAILUKYKYISEEN TYÖHÖN JA SEN TUOTTAMIIN VIENTITULOIHIN!
Kaikkein suurimmat todellisen työn väheksyjät löytyvät juuri niistä ammattikunnista, jotka eivät tuota tälle maalle yhtään mitään, vaan päin vastoin härskisti ja itsekkäästi kuppaavaat väheksymänsä työn ja sen tekijän tuloksia. Jos me otamme sata paperimiestä, sata autontekijää, sata juristia, sata kirjanpitäjää, sata isännöitsijää ja vertailemme heidän työnsä merkitystä kansantaloudelle, ei liene pienintäkään epäilystä keitä ilman maamme kaatuu ja keitä ilman maamme vaurastuu.
Meidän tulisi luoda yhteiskunta, jonka tuotos ei huku byrokratian tuottamien pykälien luojiin ja hyväksikäyttäjiin. Suomen pykälistöä ja säännöstöä olisi kyettävä yksinkertaistamaa, jottei joka käänteessä tarvita jotain pykälänikkaria tai sen kiertäjää vain siksi, että homma ei toimi normaalin järjen mukaisesti.
On esim. huvittavaa, että yhteiskunnalla on varaa maksaa tonnitolkulla lakimiehille, jotka käsittelevät vientiellisuudesta pudonneen ja nälkäänsä hernekeittopurkin varastaneen kansalaisen oikeusjuttua; mutta sen sijaan yhteiskunnalla ei ole älyä eli varaa turvata vientiteollisuuden työpaikkoja ja kaikkien mahdollisuutta hernekeittopurkin ostamiseen. On selvää ettei yhteiskunta pyöri, jos kaikki olemme toistemme asioita hoitavia kirjanpitäjiä, juristeja tai isännöitsijöitä. Jostakin täytyy em. toimijoille rahankin tulla ja jos he pröystäilevät tuontituotteilla, me tarvitsemme vientiteollisuutta ja sen kohtuudella toimeentulevaa työntekijää.
Vientiteollisuuden lisäksi kuntien työntekijät ovat jatkuvan aliarvostuksen kohteena. He kuitenkin tekevät pääsääntöisesti sitä työtä, minkä kuntalaiset heiltä edellyttävät. Nyt kun Suomi on rikkaampi kuin koskaan, joudumme rahapulan vuoksi ajamaan kuntia ja niiden palveluja alas. Tämä on suorastaan käsittämätöntä ja yhteiskunnan jäseniä eriarvoistavaa. Meidän pitäisi ottaa ohjeeksi vanhga kibbutsin ohjelause: JOKAINEN ANTAA KYKYJENSÄ MUKAAN JA JOKAINEN SAA TARPEENSA MUKAAN! Voisimme ensiksi pohtia miten Suomi muuttuu, jos meillä on sata siivojaa vähemmän tai sata juristia vähemmän?
torstai 10. heinäkuuta 2014
KANAKOLHOOSIN ONGELMA: Munintapaikkoja on, mutta munijat lähtivät
Tiksissä on meri ihan rannassa ja ranta miltei meressä sekä hiukan kauempana kananmunakolhoosi. Kolhoosi oli kasvusuuntainen ja velaton, kunnes kehittämisen uudet tuulet alkoivat puhaltaa. Uusien ajatusten mukaan piti satsata munintapaikkoihin, sillä niissähän munat viimekädessä ovat ja niistähän munat myös kerätään.
Niinpä kolhoosissa satsattiin voimakkaasti uusiin munintatiloihin eli munahalleihin. Laajennukset söivät säästöt, niitä varten otettiin velkaa ja viimein puututtiin peruskuluihin. Kanaloiden lämpöä laskettiin ja kanojen ruoka-annoksia piennettiin, sillä uusi teema kuului: SÄÄSTÄKÄÄ KÄYTTÖMENOISSA JA PANOSTAKAA INVESTOINTEIHIN. Kanat eivät tätä sisäistäneet, vaan mitä ilmeisimmin kiusalla, munivat aikaisempaa vähemmän
Investoinnit munahalleihin jatkuivat. Samalla aloitettiin satsaus kanojen geometrian opetukseen. Tavoitteena oli opettaa kanat munimaan säännöllisesti samankokoisia kuution muotoisia munia. Kuutionmuotoiset munat eivät niin herkästi putoisi lattialle, ne olisivat helpompia pakata ja vaatisivat pienemmän kuljetustilan. Niin kanojen opetuksen suunniittelusta kuin sen käytännö toteutuksesta vastasi kolhoosinjohtajan vaimo. Opetuksesta huolimatta, mitä ilmeisemmin kiusalla, kanat eivät ryhtyneet munimaan säännöllisesti samankokoisia kuution mallisia munia.
Kaikki tai oikeammin mikään ei mennyt putkeen ja jopa kalliilla rakennetut seitsemän supermunahallia jäivät tyhjäksi. Sillä kolhoosin johtajan vakuutteluista huolimatta supermunia munimaan luvatut, ulkolaiset munijat, strutsit eivät muuttaneetkaan Arikan lämmöstä ikiroudan kylmiin ja vähäruokaisiin oloihin. Suoraan sanoen koko kolhoosin talous oli ajautunut liipasimelle. Vaikka kolhoosin tiedotussanomat julisti kanojen geometrianopettajan fraasia TALOUS ON VAIN VÄLINE, luvut olivat lukuja, raha rahaa ja sitä täytyi jostain saada. Pelkällä tiedotusvalheella oli vaikea elää. Osa kanoistakin kyllästyi tähä ja niinpä 18 000 kanan kolhoosin oli jättänyt 3 000 parhaassa munitaiässä olevaa kanaa, vain vanhat, harvakseltaan nahkamunia pyöräyttelevät, huonohöyheniset kyyhöttäjät olivat jäljellä
Kolhoosin johtaja sai kanoista sekä kritiikistä tarpeekseen ja päätti, melkoisen venkoilun jälkeen, nostaa kytkintä ja lähti isompaan ja velattomaan kalastuskolhoosiin. Nyt siellä on aloitettu raju satsaaminen turskien kutuhalliprojektiin. Poislähteneen johtajan vaimo jäi entiseen kolhoosiin ja alkoi ajamaan pieneksi kuihtuneen munakolhoosinsa ja matemaattisesti lahjattomien kanojen fuusiointia miehensä johtamaan kalastuskombinaattiin.
Niin edettiin ja valittiin uusi kolhoosinjohtaja. Pääsyvaatimuksena oli se, että hän tietäisi ja osaisi kolhoosien asioista vielä vähemmän kuin kolhoosin luottamuspäättäjät. Nämä pelkäsivät, että tarjokkaaksi tulisi vain osaajia, jotka paljastaisi tehdyt munaukset, luottamusjohdon onnettomat päätökset ja näin valittu johtaja löytäisi todelliset osaajat luottamustoimiin. Mutta pelko oli turha, sillä hiukan jäistä jäyhästi puhuttuaan uusi johtaja näytti ettei hän todellakaan tiedä tai osaa munakolhooseista tuon taivaalista. Hänen lääkkeensä kolhoosin ongelmaan eli siihen, että 18 000 kanasta oli 3 000 lähtenyt muualle oli: LAAJENNETAAN KOLHOOSIA, TEHDÄÄN POISLÄHTENEILLE KANOILLE LISÄÄ UUSIA TILOJA!
Niinpä kolhoosissa satsattiin voimakkaasti uusiin munintatiloihin eli munahalleihin. Laajennukset söivät säästöt, niitä varten otettiin velkaa ja viimein puututtiin peruskuluihin. Kanaloiden lämpöä laskettiin ja kanojen ruoka-annoksia piennettiin, sillä uusi teema kuului: SÄÄSTÄKÄÄ KÄYTTÖMENOISSA JA PANOSTAKAA INVESTOINTEIHIN. Kanat eivät tätä sisäistäneet, vaan mitä ilmeisimmin kiusalla, munivat aikaisempaa vähemmän
Investoinnit munahalleihin jatkuivat. Samalla aloitettiin satsaus kanojen geometrian opetukseen. Tavoitteena oli opettaa kanat munimaan säännöllisesti samankokoisia kuution muotoisia munia. Kuutionmuotoiset munat eivät niin herkästi putoisi lattialle, ne olisivat helpompia pakata ja vaatisivat pienemmän kuljetustilan. Niin kanojen opetuksen suunniittelusta kuin sen käytännö toteutuksesta vastasi kolhoosinjohtajan vaimo. Opetuksesta huolimatta, mitä ilmeisemmin kiusalla, kanat eivät ryhtyneet munimaan säännöllisesti samankokoisia kuution mallisia munia.
Kaikki tai oikeammin mikään ei mennyt putkeen ja jopa kalliilla rakennetut seitsemän supermunahallia jäivät tyhjäksi. Sillä kolhoosin johtajan vakuutteluista huolimatta supermunia munimaan luvatut, ulkolaiset munijat, strutsit eivät muuttaneetkaan Arikan lämmöstä ikiroudan kylmiin ja vähäruokaisiin oloihin. Suoraan sanoen koko kolhoosin talous oli ajautunut liipasimelle. Vaikka kolhoosin tiedotussanomat julisti kanojen geometrianopettajan fraasia TALOUS ON VAIN VÄLINE, luvut olivat lukuja, raha rahaa ja sitä täytyi jostain saada. Pelkällä tiedotusvalheella oli vaikea elää. Osa kanoistakin kyllästyi tähä ja niinpä 18 000 kanan kolhoosin oli jättänyt 3 000 parhaassa munitaiässä olevaa kanaa, vain vanhat, harvakseltaan nahkamunia pyöräyttelevät, huonohöyheniset kyyhöttäjät olivat jäljellä
Kolhoosin johtaja sai kanoista sekä kritiikistä tarpeekseen ja päätti, melkoisen venkoilun jälkeen, nostaa kytkintä ja lähti isompaan ja velattomaan kalastuskolhoosiin. Nyt siellä on aloitettu raju satsaaminen turskien kutuhalliprojektiin. Poislähteneen johtajan vaimo jäi entiseen kolhoosiin ja alkoi ajamaan pieneksi kuihtuneen munakolhoosinsa ja matemaattisesti lahjattomien kanojen fuusiointia miehensä johtamaan kalastuskombinaattiin.
Niin edettiin ja valittiin uusi kolhoosinjohtaja. Pääsyvaatimuksena oli se, että hän tietäisi ja osaisi kolhoosien asioista vielä vähemmän kuin kolhoosin luottamuspäättäjät. Nämä pelkäsivät, että tarjokkaaksi tulisi vain osaajia, jotka paljastaisi tehdyt munaukset, luottamusjohdon onnettomat päätökset ja näin valittu johtaja löytäisi todelliset osaajat luottamustoimiin. Mutta pelko oli turha, sillä hiukan jäistä jäyhästi puhuttuaan uusi johtaja näytti ettei hän todellakaan tiedä tai osaa munakolhooseista tuon taivaalista. Hänen lääkkeensä kolhoosin ongelmaan eli siihen, että 18 000 kanasta oli 3 000 lähtenyt muualle oli: LAAJENNETAAN KOLHOOSIA, TEHDÄÄN POISLÄHTENEILLE KANOILLE LISÄÄ UUSIA TILOJA!
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
VALMISTELUN LAADUTTOMUUS JA VAIHTOEHDOTTOMUUS HÄTKÄHDYTTÄVÄÄ
Tutkailemme siiten historiaa tai tulevaa valmistelua, saa onnistumista etsiä ja odottaa. Olemme tehneet kaupunkilaisten kannalta kalliita, onnttemia investointointeja ja jopa ääliömäisiltä näyttäviä surkuhupaisia päätöksiä. Valmistelumme on kuin negatiivinen Midas, jonka kosketuksesta kaikki muuttuu aivan joksikin muuksi kuin kullaksi.
Tehtiinpä tai suunniteltiin meillä ihan mitä tahansa, kaikkea yhdistää vaihtoehdottomuus ja jääräpäinen läpijunttaus. Valmistelun kritisoiminen ja jopa asioiden kysyminen ovat kiusaamista, häiriköintiä ja henkilökohtaista kaunaa. Tämän saivat viime valtuustokaudella todeta muutamat valtuutetut ja tarkastuslautakunnan puheenjohta. Jos näitä tahoja olisi kuunneltu ja noudatettu järjen ääntä, olisi taloutemme balanssissa, veroäyri ja taksamme alhaisempia, elinkeinoelämääme kehittyvä ja kaupunkimme kasvava.
Toimimme demokratian vastaisesti hiljentämällä päätöksentekoa edeltävän keskustelun ja teimme "tontonmäkiä", ihme risteyksiä, outoja rakennelmia eli teimme kaupungista järjenvastaisesti muuttotappioisen, huonosti palvelevan ja asukkaille kalliin. Niinpä viimevaltuustokauden lopulla sadat ihmiset muuttivat kaupungistamme toisaalle. Jos olisimme kuulleet ja noudattaneet pienen vähemmistön ja järjen ääntä, olisi tilanteemme, kaupunkilaisen kannalta aivan toinen.
Huvittavimmin harrastettu junttaus paistaa läpi Novidan osalta. Aikoinaan Loimaa oli Novidalle ainoa mahdollinen toimiva vaihtoehto. Kaikelle muulle viitattiin kintaalla. Nyt samat ihmiset, ketkä pitivät Loimaata ainoana toimivana vaihtoehtona Novidan fuusiokumppaniksi ovat muuttaneet mielensä. Nyt loimaalaisten kanssa tehtävä yhteistyö on mahdotonta ja ainoaksi, aikaisemmin täysin tuomittu fuusiosuunta, pohjoinen on ainoa oikea vaihtoehto. Kaikki tämä poukkoilu tapahtuu saman porukan toimesta ja se maksaa kaupungille asukkaille.
Viimeinkin olisi aloitettava avoin valmistelu, jossa perehdytään Novidan nykytilaan ja tulevaisuuteen faktojen eikä mielikuvien, valheiden tai jonkun puolueen puoluekihon etuja ajaen. Kaupunkilaisella on oikeus odottaa asiallista ja normaalia, muuaalla toimivan kaltaista, päätöksen tekoa.
Nyt olisi hauska nähdä, oppimielessä, ne faktat, jotka saivat uusikaupunkilaiset päättäjät valitsemaan Novidan yhteistyösuunaksi Loimaan. Siitä tätä kerää täytyisi lähteä purkamaan, jottei kirvestä suorastaan hakata kiveen.
Entä onko Porin suunta parempi? Kannattaako meidän liittyä minimaaliseksi osaksi kuviota, jossa yksi sadan kilometrin pääsä oleva kaupunki käyttää yli 50% yhtymämän päätösvallasta? Olisiko toimivin eli uusikaupunkilaisen veronmaksajan kannalta paras suunta sittenkin Raisio. Kenen etua ajatellen meillä tehdään päätöksiä, siinä on peruskysymyksemme!
JOKA PÄIVÄÄ KOHDEN RASEKO MAKSAISI 3 000€ VUOKRAA. KATSO TÄÄLTÄ!
Tehtiinpä tai suunniteltiin meillä ihan mitä tahansa, kaikkea yhdistää vaihtoehdottomuus ja jääräpäinen läpijunttaus. Valmistelun kritisoiminen ja jopa asioiden kysyminen ovat kiusaamista, häiriköintiä ja henkilökohtaista kaunaa. Tämän saivat viime valtuustokaudella todeta muutamat valtuutetut ja tarkastuslautakunnan puheenjohta. Jos näitä tahoja olisi kuunneltu ja noudatettu järjen ääntä, olisi taloutemme balanssissa, veroäyri ja taksamme alhaisempia, elinkeinoelämääme kehittyvä ja kaupunkimme kasvava.
Toimimme demokratian vastaisesti hiljentämällä päätöksentekoa edeltävän keskustelun ja teimme "tontonmäkiä", ihme risteyksiä, outoja rakennelmia eli teimme kaupungista järjenvastaisesti muuttotappioisen, huonosti palvelevan ja asukkaille kalliin. Niinpä viimevaltuustokauden lopulla sadat ihmiset muuttivat kaupungistamme toisaalle. Jos olisimme kuulleet ja noudattaneet pienen vähemmistön ja järjen ääntä, olisi tilanteemme, kaupunkilaisen kannalta aivan toinen.
Huvittavimmin harrastettu junttaus paistaa läpi Novidan osalta. Aikoinaan Loimaa oli Novidalle ainoa mahdollinen toimiva vaihtoehto. Kaikelle muulle viitattiin kintaalla. Nyt samat ihmiset, ketkä pitivät Loimaata ainoana toimivana vaihtoehtona Novidan fuusiokumppaniksi ovat muuttaneet mielensä. Nyt loimaalaisten kanssa tehtävä yhteistyö on mahdotonta ja ainoaksi, aikaisemmin täysin tuomittu fuusiosuunta, pohjoinen on ainoa oikea vaihtoehto. Kaikki tämä poukkoilu tapahtuu saman porukan toimesta ja se maksaa kaupungille asukkaille.
Viimeinkin olisi aloitettava avoin valmistelu, jossa perehdytään Novidan nykytilaan ja tulevaisuuteen faktojen eikä mielikuvien, valheiden tai jonkun puolueen puoluekihon etuja ajaen. Kaupunkilaisella on oikeus odottaa asiallista ja normaalia, muuaalla toimivan kaltaista, päätöksen tekoa.
Nyt olisi hauska nähdä, oppimielessä, ne faktat, jotka saivat uusikaupunkilaiset päättäjät valitsemaan Novidan yhteistyösuunaksi Loimaan. Siitä tätä kerää täytyisi lähteä purkamaan, jottei kirvestä suorastaan hakata kiveen.
Entä onko Porin suunta parempi? Kannattaako meidän liittyä minimaaliseksi osaksi kuviota, jossa yksi sadan kilometrin pääsä oleva kaupunki käyttää yli 50% yhtymämän päätösvallasta? Olisiko toimivin eli uusikaupunkilaisen veronmaksajan kannalta paras suunta sittenkin Raisio. Kenen etua ajatellen meillä tehdään päätöksiä, siinä on peruskysymyksemme!
JOKA PÄIVÄÄ KOHDEN RASEKO MAKSAISI 3 000€ VUOKRAA. KATSO TÄÄLTÄ!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)