VOIKO DEMOKRATIA MUUTTUA IRVOKKAAK$I VITSIK$I ?

 

Vaaleihin puolueet lähtevät yleensä räväkin sloganein, joissa vallassa olevat kehuvat saavutuksiaan ja valtaan haluavat lupaavat muutosta. Näin mentiin meren äärelläkin viime vaaleihin ja kuinkas kävi - he ketkä lupasivat muutosta, voittivat niin, että jo hallituksessa uudistuslinjan ja kaupungin uuden poliittisen suunnan olisi tullut näkyä äänin 7-4. Tosi asiassa kävi toisin, sillä loppujen lopuksi vaalit hävinnyt puoli sai jatkossa jo hallituksessa tahtonsa läpi äänin 6-5 ja jopa äänin 10-1. Suuntaus ilmeni välittömästi vaalien jälkeen ja tarkan talouspolitiikan ja kehittämispolitiikan sijaan kaupunki jatkoi impulsiivisella kaikkea kivaa, maksoi, mitä maksoi -linjalla. Joku pohtii, kuinka näin voi käydä ja kuinka vaalilupaukset voidaan syödä pikapikaa. Syy on äärettömän yksinkertainen plus inhimillinen ja se löytyy henkilökohtaisesta vallanhimosta.

Välittömästi vaalien jälkeen alkavat paikkajakoneuvottelut. Kun itsekkäämmät valtuutetut juhlivat omaa henkilökohtaista läpimenoaan, muutamat aloittavat poliittisen yhteistyön valmistelun vaalilupausten pohjalta tavoitellen lopputulemaa kaupunkilaisten parhaaksi. Meren äärellä kyseiset neuvottelut muodostuivat kerrassaan inhaksi, koska yksi osapuoli valehteli jatkuvalla syötöllä ja muutenkin kohteli yhteistyökumppaneitaan mitä kuvottavammalla tavalla. Lopulta, kyseisen kesän pilanneet, neuvottelut saatiin loppuun, joskin niistä jäi äärettömän ikävä jälkimaku ja tulevaisuuteen vaikuttava jatkuva epäluottamus. Neuvottelijat veivät saavutetun lopputuloksen omiin puolueisiin, joissa alkoi puolueen sisäinen paikkajako. Jaosta muodostuu kovinkin usein huutokauppatilanne, jossa luvataan sinulle jotain, jos minä saan vastineeksi tukesi johonkin. Pahimmillaan käy niin, että itsekkyys sekä härski omanedun tavoitteluun perustuvan sullemulle kaupantekoa seuraavat henkilövalinnat vesittävät kaikki annetut vaalilupaukset. Alkuperäinen fokus hämärtyy ja katoaa lopulta kokonaan, kun keskitytään vain ja ainoastaan henkilökohtaisen vallanhimon maksimointiin.

Mainitun tyyliseen peliin lähtijöiden tuomitsemista tuossa vaiheessa pidän turhana moralisointina, sillä jokainen kannattanee demokratiaa ja jos saa toista tukemalla itselleen paremman aseman, mitä vaalitulos edellyttää, niin silloinhan demokratia toteutuu kahta paremmin; näin tuumivat useat meistä ja ottavat mitä tarjotaan enempi pohtimatta omia kykyjään tahikka sitä, mitä ryhtyi kannattamaan saamansa aseman vastineeksi. Joka tapauksessa päätökset ovat demokratian säännöt täyttäviä sen sijaan valitsijat ja valinnat saattavat osoittautua vääriksi. Kuten Hannah Arendt totesi: ei Eichman ollut kova tai paha mies, vaan heikko tavallinen ukkeli, joka jäi pahan virran viemäksi alistuen sen sääntöihin ja käskyihin, sama pätee aikamme päättäjiin. Kun heikko yrittää johtaa vahvoja, ajaudutaan helposti tilanteeseen, jossa häntä heiluttaa koiraa eli vaaleissa vähemmistöön jääneet pyörittävät enemmistöä mielin määrin käyttämällä enemmistön valtaan päässeitä heikkoja edustajia hyväkseen. Näin se vaan menee, eikä tätä voida pitää paikallisena saati uutena ilmiönä, vahvat ja viisaat vievät heikkoja ja tyhmiä. Demokratian erikoisuus/erinomaisuus piilee siinä, että itse piru saattaa päätyä pyörittämään paratiisia.