Sanna Marinista kirjoitettu kirja on rehellinen ja siinä Lauri Nurmi kerto miten valta muuttaa ihmistä. Nuoresta työväenluokan ja luonnon puolustajasta kasvoi juuri sitä, mitä hän alkujaan kertoi vihaavansa eniten. Mielenkiintoisia ajattelemia henkilökirjoissa, kuten tässäkin, herättävät sivujuonet, jotka tukevat päähenkilöä ja hänen tarinaansa. Aina jotain jää myös kertomatta, mutta kirjoittajan täytyy tehdä niin, jos hän aikoo eepoksensa julkaista, sama koskee päähenkilön hehkutusta. Nurmi pysyy kuitenkin kohtuullisuuden rajoissa, niin syntyy hyvä kirja - kiitokset siitä hänelle!
Jos lukija odottaa selontekoa Marinin kahden äidin kodin tarkemmista tapahtumista, äitien mahdollisesta erosta tai siitä kuka hoitaa Sannan, Suomeen jätettyä tytärtä, äidin pörrätessä ja bilettäessä kansainvälisen yltäkylläisessä maailmassa, niin edessä odottaa pettymys. Myös Uniper-kaupat jäävät huomiotta kirjassa, mutta Antti Rinteen terveyskäänteet ja toipumien sekä ikävän tapahtuman hyödyn kärkkyjät saavat ansaitsemansa aseman. Jos vielä osaa lukea rivienvälistä ja tuntee demarien hierarkkista valtapolitiikkaa, nostaa Lauri Nurmen kirja väkisinkin ajatusten aallokkoon erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja!
Kirjan tekijä herättää lukijan sympatioita nolon kohtelun ja poliittisen tappion kokenutta Rinnettä kohtaan, sen sijaan Antti Lindtmania ei kirjassa juurikaan ylistetä. Väkisinkin mielen pintaan mönkii käsitys miehestä, joka luetaan hamaan loppuun asti heidän joukkoon, keillä on takanaan mahdollisuus hienoon tulevaisuuteen. Lindtmanin oppositioaikainen jankutus hallituksen lupauksista ja niiden rikkomisista -ruikutuksen toisto aina samalla tyylillä vaikuttaa jo säälittävältä iki-itkemisellä varsinkin, kun omat paremmat vaihtoehdot pulppua pintaan.
Ko. kirjassa ei myöskään A. Lindtmanin kaltaista, jo Uniper-fiaskossa, uskottavuutensa menettänyttä Tytti Tuppuraista hehkuteta. Mainitut saattavat kerätä ääniä kansalta, mutta tuskinpa SDP:n oma eliitti valitsee heitä koskaan pääministeriksi, molemmilta puuttuu karsima, luovuus ja uskottavuus. Jos A. Lindtman hävisi Marinille puolueen sisäisessä valtataistelussa, niin Joona Räsänen voitti S. Marinin valittaessa demarinuorten vetäjää. Kirjassa ei mainita kuinka Räsänen teki tuon tempun ja muutenkin hän jää kirjassa varsin vähäiseen rooliin - miksi?
Joona Räsänen voi ottaa demarien johtajuuden. Ulostuloillaan ja käytöksellään hän herättää melkoisesti tunteita niin muissa kuin omissa. Muut pitävät Joonaa inhottavana räksynä ja omat sanavalmiina tyyppinä, jonka vastapuolelle ei kannata joutua. Joona ratkaisee itse oman tulevaisuutensa, sanavalmiutensa, nokkeluutensa ja älynsä hän näytti. Mies korostaa liikaa ja jatkuvasti omaa ja SDP:n paremmuutta, että yhteistyökyky muiden kanssa jää ivallisen käytöksen ja räksytyksen alle. Löytyykö Räsäseltä edes yhteistyökykyä ja sikäli mikäli sitä löytyy, nouseeko hän jopa presidenttivaihtoehdoksi?
LINKIT:
Sanna Marin kirja
Kannataisiko persun keskittyä omien arvosteluun vai eikö niistä saa sanoa totuutta.
VastaaPoistaPurran ylimielisyys ärsyttää. Persut on sille sokeita.
VastaaPoistaPersut ei nää kun muiden virheet.
VastaaPoista